Homma toimii (ajoittain)

Koska lajin helppous viehättää, sunnuntaina 19. helmikuuta pääsin vihdoin pitkästä aikaa valmentajan hellään huomaan. Tällä kertaa ilman omaa hevosta, sillä noh, millähän hevosella minä menisin (Inkun kanssa ei vielä oikein voi hienosäätää mitään, joten parempi mennä toisen tallin pollella). Katsellaan keväällä sitten jos pääsisi Inkunkin kanssa valvovan silmän alle. 

Ja kuten aina kun hyppään hevosen selkään, oli asentoni aavistuksen liian vino, aavistuksen liian takakenossa ja aavistuksen liian jarruttava. Verrattuna viimejoulukuiseen valmennukseen, onnistuin kuitenkin lopulta korjailemaan omaa asentoani - hullua! Enkä ollut niin vino! Huippua! Saako olla ylpeä itsestään? Ihan hiukkasen ja ihan hetken verran vaan. Tämän lajin parissa se todellisuus kyllä palauttaa nopeasti takaisin maanpinnalle. Alamäen jälkeen tulee ylämäki ja niin edelleen.

Silmät kiinni vaan, kyllä se heppa menee! Köh, oikeasti lunta satoi silmiin.

Uljas ratsuni Feikir tölttää kyllä, mutta passitahtisena. Päähäni on iskostunut ajatus siitä, että istutaan satulassa tikkusuorana, jännitetään kroppaa ja "pidetään" se hevonen siinä muodossa. Näin saamme aikaiseksi hyvän töltin - not. Maailmani mullistui sunnuntaina, kun sain ohjeeksi mennä enemmän mukaan hevosen eteenpäinpyrkimykseen, suunnata omaa kroppaa kohti hevosen korvia ja ajatella eteenpäin. Se on mainio fiilis kun huomaa, että hevonen liikkuu omalla moottorilla ja itse pystyy keskittymään selässä hienosäätöön (tai muuhun säätöön). 

Jalan rentous on helppo hoksata, vaikea muistaa ja sitäkin vaikeampi toteuttaa. Lonkasta alaspäin rento ja jäntevä jalka, polvella pitää antaa tilaa eikä jännittää koko jalkaa kun käyttää pohjetta. Yksityiskohtaiset ohjeet auttavat onneksi tähänkin pulmaan. Olen sellainen ihminen, että opin parhaiten mielikuvien ja kuvailun avulla. Jos joku huutaa kentän ulkopuolelta että siirrä jalkaa, niin joo, siirrän kyllä mutta minne, miten, miksi ja mitä sillä saavutetaan. Tärkeitä asioita. Ihmiset ovat niin erilaisia oppijoita - toiselle saattaa hyvinkin riittää lyhyet ja ytimekkäät ohjesanat. Toisin täällä. Valmentajani opetustyyli onneksi sopii minulle kuin nenä päähän.

Näissä allaolevissa kuvissa näette selkeän eron siinä, miten oma asento vaikuttaa hevosen askellajiin. Ylemmässä kuvassa askellus on lateraalinen, vaikka pitäisi mennä tölttiä. Vaan alemmassa kuvassa tapaillaankin jo töltin nelikäyntistä otetta. Ja siis katsokaa - tunsin olevani selässä ihan etukenossa vaikka todellisuudessa istunkin suorassa! Miten? Miten? Uskomatonta.

Homma siis toimi. Pienen hetken ajan tunsin ylpeyden itsestäni lämmittävän sydäntäni. Koska olemme kuitenkin suomalaisia, on paras pitää elämän realiteetit takaraivossa ja muistaa, että onnistuminen on vain pieni pala isompaa kokonaisuutta. Siihen isompaan kokonaisuuteen sitten kuuluvat ne tavalliset ärsyyntymiset, turhautumiset ja pettymykset. Ja kun se onnistuminen sitten tulee, sitä hehkutetaan ääneen vain omassa mielessä ja ulospäin nyökätään hillitysti - kun nyt kerrankin sujui. Huomenna ei kuitenkaan luultavasti enää suju.

Kun ratsastaja on vino

Vinoudesta on tosiaan muodostunut meillä aivan järisyttävän suuri ongelma. Huomaan itsekin muutoksen tapahtuneen ihan tässä kevyen vuoden sisään. Oikea olkapääni työntyy eteen - siis jokaisessa askellajissa, jokaisessa siirtymässä, jokaisessa tehtävässä. Viime valmennuksessa, joka oli siis juuri ennen lakkiaisiani, sain kuulla miten äärettömän vino hevonen Rölli on ja kuinka vinoksi sen on tehnyt vieläkin vinompi ratsastaja (eli siis allekirjoittanut itse). En ollut tajunnut ongelman suuruutta ennen kuin nyt. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Huh huh. Voin kertoa, että oli melkein itku lähellä - niin hammasta purren ja väkisin yritin saada oikeaa olkapäätäni taakse ja kääntää vartaloani takaisin neutraaliin linjaan. Vaan ei. Kun ihminen on pitkien ja staattisten olotilojen kautta johonkin asentoon oppinut, on siitä vaikea lähteä rimpuilemaan irti. Siispä siellä minä selässä törötin, itse menossa kokoajan sisäkaarteen suuntaan ja hevosparka puskemassa ulkolapa edellä jokaiseen kulmaan.

Oli meillä satunnaisia hyviäkin pätkiä - onneksi. Kaulan venytys toimi ajoittain (sillä hyvällä puolella) ja sain jopa pollen taipumaan nätisti raviympyrällä, rennosti. Mutta ääh. Se tosiaan ärsyttää, kun tietää, että hevonen osaisi ja hevonen menisi mutta kun itse on "pilannut" kaiken rytyyttämällä menemään ihan rauhassa toinen olkapää edellä.

Huomatkaa, miten kaula ei taivu (eikä muuten taivu takamuskaan). Minä pönötän selässä, eri heppa alla.

Huomasin muuten ollessani valmennuksen jälkeisenä lauantaina maastossa vaelluksella, että hevonen sielläkin meni allani koko ajan hieman vinossa. Syyllinen olin minä, siitä olen varma, sillä kyseessä oli pitkäkaulainen ja nuori puoliveritamma, joka oli muuten todella herkkä ratsastaa. Ja kun ratsastaja siellä selässä kekkuloi miten sattuu, ei ole ihmekään, että hevonen ei toimi niin kuin pitäisi.

No nyt ongelma on ainakin tiedostettu (oikein huomaan, miten oikeassa hartiassa on alkanut tuntua kipua, esimerkiksi nyt kun kirjoitan tätä) ja sitä kautta on kai minunkin helpompi yrittää lähteä asiaa korjaamaan. Hieroja? Jäsenkorjaus? Pilates? Jooga? Kokeilen kaikkea, eihän siitä mitään tule jos jokaikinen hevonen jolla menen liikkuu eri suuntaan kuin ratsastajansa.

Onko teillä mitään vinouksia? Ongelmakohtia oman kropan kanssa, jotka vaikuttaa ratsastamiseen?

Ratsastuksen ilo

Tiistaina hevosen selässä huomasin itsessäni jotakin outoa, kummallista onnentunnetta. Riemua, oikeastaan. Älkää käsittäkö väärin, tottakai nautin ja olen aina nauttinut ratsastuksesta mitä suurimmissa määrin, mutta jostain syystä minut valtasi suoranainen vapaus.

Kopsuttelin menemään hiekkatietä pitkin rentoa ravia ja huomasin, että tämähän on kivaa. Tai ehkä kiva on väärä sana sille tunteelle, mitä koin. Rölli oli rento ja kuulolla, meillä oli kai eräänlainen sanaton kontakti. Ja sitten minä, nössöratsastajista nössöin, uskaltauduin jopa ravaamaan isolla pellolla. Mitään käsittämätöntä pukkilaukkashowta ei tapahtunut (niinkuin olisi muka koskaan muulloinkaan tapahtunut), me vain menimme ja kaikki oli kivaa ja molemmilla oli hyvä mieli – niin hevosella kuin ratsastajallakin. Itseasiassa niin hyvä mieli, että Röllin vasen etukenkä irtosi vauhdin hurmasta.

Olen tiedostanut jo pitkään suorittavani ratsastusta. Joka kerralle on tavoite ja kun tavoitteeseen, tai johonkin sinne päin, on päästy, voin huoahtaa helpotuksesta ja hypätä alas selästä muka hyvillä mielin. Minne olen unohtanut sen tärkeimmän pointin, sen minkä takia aikoinaan aloitin ratsastuksen? Sen, että tykkään siitä. Rakastan sitä. Rakastan niitä eläimiä, joiden kanssa olen tekemisissä. Valmennusten välillä on ollut hyvä vain hieman haahuilla, yrittää muistella oppeja ja ratsastaa koska on ollut pakko. Ei kenenkään pitäisi olla pakko tehdä mitään, etenkään ratsastaa. Sen pitäisi olla jotain sellaista mitä tekee, koska siitä nauttii. Minne ja milloin oikein jätin tämän tärkeimmistä tärkeimmän ohjenuoran?

Viime viikonlopun valmennuksessa tapahtui jotain käsittämätöntä. Okei, monta käsittämätöntä juttua tapahtui, mutta kerron niistä erikseen omassa postauksessaan. Tässä kuitenkin yksi niistä, joka vaikutti kaikkeen: uskalsin. Kyllä, uskalsin ratsastaa. Rölli on sen puolen hevosia, jotka mielellään juoksevat ratsastajan apuja “karkuun”, joten kaiken teorian mukaan sen pitäisi olla niitä hevosia, joita ratsastetaan vain entistä enemmän ja tarkemmin.

Valmentajani on siinä määrin ihana, että hän todellakin pistää minut (hevosta unohtamatta) töihin. Keskityn jokaisessa valmennuksessa vain ja ainoastaan käsillä olevaan hetkeen ja tehtävään. Opin aina jotain uutta. Nyt opin sen, että Rölli ei todellakaan pelkää pitkää raippaa, ei tuulta, ei ohiajavia autoja, eikä myöskään lähde kaahaamaan hillitöntä vauhtia eteenpäin jos siltä pyytää jotain. Se jopa, niin hullulta kuin se kuulostaakin, nauttii siitä, että se saa tehdä töitä. Ja minä kun olin luullut aivan täysin päinvastaista.

Käsittämätöntä. Ihan täysin uskomattoman käsittämätöntä. Sunnuntailta mukaani tarttui muutakin kuin vain uusia oppeja hevosista ja ratsastuksesta. Sain uutta päättäväisyyttä, rohkeutta ja pelottomuutta ja nyt minusta tuntuu, että uskallan jälleen ratsastaa. Tämä valmennuskerta oli ehkä hienoin ja opettavaisin kokemukseni hetkeen. Taidan olla vieläkin jonkunlaisessa flow-tilassa leijumassa.

Millaisia ahaa-elämyksiä te olette kokeneet hevosen selässä? Taikka rattailla tai vaikka ihan maasta käsin? :)

P.S. Älkää huoliko, olen yhä täällä ja bloggaan innoissani. Pieni kirjoittajan blokki ja koeviikko vain ovat vieneet aikaa viime viikolla :(

Valmennuspostaus #1

Elikkä tosissaan, lauantain kuvasaldo jäi melkomoisen kevyeksi. Ei se mitään. Tärkeät asiat jäivät kuitenkin videolle tai päähän tai muistiinpanoihin. Sain kokea harvinaista herkkua, kun olin ensimmäisen tunnin aivan yksin. Yleensä tapana on ollut, että kaksi ratsukkoa on kentällä samaan aikaan. Yksinään ratsastettaessa tunti on tietenkin paljon intensiivisempi, kun valmentajan huomio keskittyy kokoajan sinuun. "Hengähdystaukoa" ei saa missään vaiheessa. Eikun siis joo, kyllähän me aina kotonakin ratsastetaan ihan koko ajan... (not) Se on oikeasti ihan hyvä asia - tykkään siitä että koko ajan täytyy tehdä jotain, vaikka se rankkaa onkin ja joutuu oikeasti tekemään ihan kunnolla töitä siellä selässä.

Ainut kuva mitä meistä löytyy lauantailta, muut onkin sitten vaan videostillejä. Irvistykseni ei valitettavasti ihan näy.

Olin taas aliarvioinut pakkasen, joten jouduin iskemään toppatakin päälle vielä toppaliivin, eikä silti tullut edes kuuma. Huhhuh.

En siis valitettavasti, kuskin puuttumisesta johtuen voinut mennä omalla hevosella valmennukseen, mutta sain onneksi tallin ihanan Feikirin ratsuksi, jolla olen usein mennyt jos ei omaa ole ollut mukana. Ihana polle.

Puolieroja voikin korjata vastakkaiselta puolelta

Homma alkoi vinon hevosen suoristamisella. Tai en tiedä voiko sitä kutsua suoristamiseksi. Tai hevosta vinoksi. Itsehän me olemme vinoja ja siten vaikutamme hevoseen tehden siitä vinon. Näin pähkinänkuoressa. Minulle tuli aivan uutena juttuna (näin jälkikäteen mietin, että miksi) se, jos hevonen ei asetu tai punkee sisälapa edellä, ei ongelmaa korjatakaan sisäpuolen avuilla. Vau. Mind blown. Aluksi testasin kasilla sen, miten hyvin heppa on avuilla ja kumpaan suuntaan se kääntyy helpommin. Sen jälkeen ympyrälle ensin vasempaan kierrokseen. Hevosen jäykempi puoli - tässä tapauksessa oikea (hmm, jostain syystä myös minun oikea hartia on jatkuvasti edellä...) - otetaan ns. "ulkokyljeksi" ja sitä ratsastetaan aktiivisesti pidemmäksi. Sisäpohje pysyy paikallaan tolppana, liikaa vaikuttamatta ja sisäkädellä näytetään suunta. 

Usein miulla on satulassa sellanen fiilis, että satula on vinossa tai hevonen on vinossa. Itsehän minä siellä vinossa olen! Oikea olkapää ja hartia on se, mikä on aina jäykempi, aina vähän korkeammalla ja hieman liikaa edessä siellä satulassa. Itse sitä ei huomaa, mutta onneksi on valmentaja joka huomauttaa niistä ongelmakohdista, sillä pienikin yksityiskohta voi vaikuttaa hevoseen paljonkin.

Syvimmät pahoitteluni - ei enää koskaan videostillejä.

Koin valmennuksessa myös ahaa-elämyksen, jota täytyy koittaa ehdottomasti Röllinkin kanssa kunhan kentän pohja hieman paranee. Huomaan itse, että usein töltissä jään jäkittämään todella staattiseen asentoon: "ettei se vaan nyt tipu posarille, pysy vielä vähän aikaa siinä töltissä pliis..." Ja silloinhan meikäläisellä polvet ja jalat puristaa hevosta ihan huomaamatta, kädet yrittää epätoivoisena pitää hevosta koottuna. Naurattaa vähän. Joskus se toimii, joskus ei. Onneksi toisella tunnilla sain avata lonkat ja reidet siten, että ne antaa hevosen etuosalle enemmän tilaa liikkua. Loogista, kyllä. Näin hevonenkin pysyy rennompana ja rento hevonenhan liikkuu aina paremmin kuin jännittynyt hevonen.

Loppuuyhteenvetona voisin sanoa, että jäi tosi hyvä fiilis lauantaista. Oli hienoa kuulla positiivista palautetta omasta kehityksestä ja huomata, miten hyvin issikka kääntyy pelkillä painoavuilla - tai katseen siirtämisellä. :)