Koska lajin helppous viehättää, sunnuntaina 19. helmikuuta pääsin vihdoin pitkästä aikaa valmentajan hellään huomaan. Tällä kertaa ilman omaa hevosta, sillä noh, millähän hevosella minä menisin (Inkun kanssa ei vielä oikein voi hienosäätää mitään, joten parempi mennä toisen tallin pollella). Katsellaan keväällä sitten jos pääsisi Inkunkin kanssa valvovan silmän alle.
Ja kuten aina kun hyppään hevosen selkään, oli asentoni aavistuksen liian vino, aavistuksen liian takakenossa ja aavistuksen liian jarruttava. Verrattuna viimejoulukuiseen valmennukseen, onnistuin kuitenkin lopulta korjailemaan omaa asentoani - hullua! Enkä ollut niin vino! Huippua! Saako olla ylpeä itsestään? Ihan hiukkasen ja ihan hetken verran vaan. Tämän lajin parissa se todellisuus kyllä palauttaa nopeasti takaisin maanpinnalle. Alamäen jälkeen tulee ylämäki ja niin edelleen.
Silmät kiinni vaan, kyllä se heppa menee! Köh, oikeasti lunta satoi silmiin.
Uljas ratsuni Feikir tölttää kyllä, mutta passitahtisena. Päähäni on iskostunut ajatus siitä, että istutaan satulassa tikkusuorana, jännitetään kroppaa ja "pidetään" se hevonen siinä muodossa. Näin saamme aikaiseksi hyvän töltin - not. Maailmani mullistui sunnuntaina, kun sain ohjeeksi mennä enemmän mukaan hevosen eteenpäinpyrkimykseen, suunnata omaa kroppaa kohti hevosen korvia ja ajatella eteenpäin. Se on mainio fiilis kun huomaa, että hevonen liikkuu omalla moottorilla ja itse pystyy keskittymään selässä hienosäätöön (tai muuhun säätöön).
Jalan rentous on helppo hoksata, vaikea muistaa ja sitäkin vaikeampi toteuttaa. Lonkasta alaspäin rento ja jäntevä jalka, polvella pitää antaa tilaa eikä jännittää koko jalkaa kun käyttää pohjetta. Yksityiskohtaiset ohjeet auttavat onneksi tähänkin pulmaan. Olen sellainen ihminen, että opin parhaiten mielikuvien ja kuvailun avulla. Jos joku huutaa kentän ulkopuolelta että siirrä jalkaa, niin joo, siirrän kyllä mutta minne, miten, miksi ja mitä sillä saavutetaan. Tärkeitä asioita. Ihmiset ovat niin erilaisia oppijoita - toiselle saattaa hyvinkin riittää lyhyet ja ytimekkäät ohjesanat. Toisin täällä. Valmentajani opetustyyli onneksi sopii minulle kuin nenä päähän.
Näissä allaolevissa kuvissa näette selkeän eron siinä, miten oma asento vaikuttaa hevosen askellajiin. Ylemmässä kuvassa askellus on lateraalinen, vaikka pitäisi mennä tölttiä. Vaan alemmassa kuvassa tapaillaankin jo töltin nelikäyntistä otetta. Ja siis katsokaa - tunsin olevani selässä ihan etukenossa vaikka todellisuudessa istunkin suorassa! Miten? Miten? Uskomatonta.
Homma siis toimi. Pienen hetken ajan tunsin ylpeyden itsestäni lämmittävän sydäntäni. Koska olemme kuitenkin suomalaisia, on paras pitää elämän realiteetit takaraivossa ja muistaa, että onnistuminen on vain pieni pala isompaa kokonaisuutta. Siihen isompaan kokonaisuuteen sitten kuuluvat ne tavalliset ärsyyntymiset, turhautumiset ja pettymykset. Ja kun se onnistuminen sitten tulee, sitä hehkutetaan ääneen vain omassa mielessä ja ulospäin nyökätään hillitysti - kun nyt kerrankin sujui. Huomenna ei kuitenkaan luultavasti enää suju.
