Homma toimii (ajoittain)

Koska lajin helppous viehättää, sunnuntaina 19. helmikuuta pääsin vihdoin pitkästä aikaa valmentajan hellään huomaan. Tällä kertaa ilman omaa hevosta, sillä noh, millähän hevosella minä menisin (Inkun kanssa ei vielä oikein voi hienosäätää mitään, joten parempi mennä toisen tallin pollella). Katsellaan keväällä sitten jos pääsisi Inkunkin kanssa valvovan silmän alle. 

Ja kuten aina kun hyppään hevosen selkään, oli asentoni aavistuksen liian vino, aavistuksen liian takakenossa ja aavistuksen liian jarruttava. Verrattuna viimejoulukuiseen valmennukseen, onnistuin kuitenkin lopulta korjailemaan omaa asentoani - hullua! Enkä ollut niin vino! Huippua! Saako olla ylpeä itsestään? Ihan hiukkasen ja ihan hetken verran vaan. Tämän lajin parissa se todellisuus kyllä palauttaa nopeasti takaisin maanpinnalle. Alamäen jälkeen tulee ylämäki ja niin edelleen.

Silmät kiinni vaan, kyllä se heppa menee! Köh, oikeasti lunta satoi silmiin.

Uljas ratsuni Feikir tölttää kyllä, mutta passitahtisena. Päähäni on iskostunut ajatus siitä, että istutaan satulassa tikkusuorana, jännitetään kroppaa ja "pidetään" se hevonen siinä muodossa. Näin saamme aikaiseksi hyvän töltin - not. Maailmani mullistui sunnuntaina, kun sain ohjeeksi mennä enemmän mukaan hevosen eteenpäinpyrkimykseen, suunnata omaa kroppaa kohti hevosen korvia ja ajatella eteenpäin. Se on mainio fiilis kun huomaa, että hevonen liikkuu omalla moottorilla ja itse pystyy keskittymään selässä hienosäätöön (tai muuhun säätöön). 

Jalan rentous on helppo hoksata, vaikea muistaa ja sitäkin vaikeampi toteuttaa. Lonkasta alaspäin rento ja jäntevä jalka, polvella pitää antaa tilaa eikä jännittää koko jalkaa kun käyttää pohjetta. Yksityiskohtaiset ohjeet auttavat onneksi tähänkin pulmaan. Olen sellainen ihminen, että opin parhaiten mielikuvien ja kuvailun avulla. Jos joku huutaa kentän ulkopuolelta että siirrä jalkaa, niin joo, siirrän kyllä mutta minne, miten, miksi ja mitä sillä saavutetaan. Tärkeitä asioita. Ihmiset ovat niin erilaisia oppijoita - toiselle saattaa hyvinkin riittää lyhyet ja ytimekkäät ohjesanat. Toisin täällä. Valmentajani opetustyyli onneksi sopii minulle kuin nenä päähän.

Näissä allaolevissa kuvissa näette selkeän eron siinä, miten oma asento vaikuttaa hevosen askellajiin. Ylemmässä kuvassa askellus on lateraalinen, vaikka pitäisi mennä tölttiä. Vaan alemmassa kuvassa tapaillaankin jo töltin nelikäyntistä otetta. Ja siis katsokaa - tunsin olevani selässä ihan etukenossa vaikka todellisuudessa istunkin suorassa! Miten? Miten? Uskomatonta.

Homma siis toimi. Pienen hetken ajan tunsin ylpeyden itsestäni lämmittävän sydäntäni. Koska olemme kuitenkin suomalaisia, on paras pitää elämän realiteetit takaraivossa ja muistaa, että onnistuminen on vain pieni pala isompaa kokonaisuutta. Siihen isompaan kokonaisuuteen sitten kuuluvat ne tavalliset ärsyyntymiset, turhautumiset ja pettymykset. Ja kun se onnistuminen sitten tulee, sitä hehkutetaan ääneen vain omassa mielessä ja ulospäin nyökätään hillitysti - kun nyt kerrankin sujui. Huomenna ei kuitenkaan luultavasti enää suju.

On olemassa enää vain kaksi vuodenaikaa

Eräänä sumuisena iltapäivänä (näkyvyys oli oikeasti siis jotain viisi metriä) liukastelimme minä liukastelin ystäväni ja tämän ponin kanssa kohti kenttää. Siinä tulimme pohtineeksi asiaa nimeltä maneesi. Millaista olisi olla maneesitallilla? Mitä luksusta se olisikaan.

Mielikuvissamme maneesitallin ratsastajilla on aina klipatut, kiiltävän rautiaat puoliveriset alla, punaiset pitkähihaiset yllä ja kiiltävät kannukset jotka harjoitusravin tahdissa soljuvat kevyesti hevosen kylkiin. On valkoiset pintelit ja karvareunaiset putsit, juuri pesusta tullut satulahuopa sekä hepan kankkujen peittona enkkuviltti. Myös muut villaviltit sallittakoon.

  

Ratsastaja istuu hyvässä ryhdissä loisteputkilamppujen alla, vatsalihakset pysyvät napakasti sisään vedettyinä, pää lepää rennosti selkärangan jatkeena ja kädet ovat pehmeän joustavat sormien pidellessä kankiohjia. Hevonen liikkuu eteenpäinpyrkivästi, miellyttävästi ja sulavasti. Ei yhtään pukkia - tai ehkä hallittu ilopukki irrottavan laukkapyrähdyksen lopuksi - vaan selkää venyttävää ravia, jossa ratsastaja ei koskaan kevennä liian isosti. Hevonen ja ratsastaja näyttävät suorastaan sulautuvan maneesin kaikuvaan ilmapiiriin kuin olisivat aina siellä olleet. (todennäköisesti ovatkin)

Kuva täältä 

Ja sitten olemme me - ulkoratsastajat, olosuhteiden uhrit ja raivoisat taistelijat. Ennen tallille lähtöä vilkaistaan eteisen seinässä olevaan lämpömittariin ja päätetään, laitetaanko päälle toppatakki vai pilkkihaalari. Hevosta ei auta klipata talvisin sillä, noh, jäätymiskuolema uhkaa nakupollea. Tosin eivät nykyajan talvet juuri pakkasta näe, joten ehkä karvanpoistokonettakin voi hevoselle näyttää jos tullaan kinkkisen hevonen ei kuiva millään -tilanteen eteen. 

Kun pakkanen ei uhkaa nelijalkaisen ystävän selkään hyppäämistä, sen tekevät joko jää, lumi tai niiden kahden puute taikka liiallinen määrä. Joista nykyajan talvet ovat useimmiten jäisiä ja vähälumisia. Huonoimmalla onnella ensimmäisenä päivänä on satanut lunta, seuraavana päivänä vettä ja kolmantena pakastanut. Neljäntenä päivänä ratsastushetki on enää toiveajattelua. Meillä ei ole enää kesää tai talvea ja niiden mukanaan tuomia helteisiä käyntilenkkejä metsän viileydessä tai umpihankilaukkoja kirpeässä pakkassäässä. Oih, olisipa. On enää kevät ja syksy, loska ja jää, vesisade ja pimeys.

"Ai mikä lumimyrsky? En mä vaan huomaa." (c)

"Tavallisilla" hevosilla on askellajeissa yleensä vain kolme vaihtoehtoa, joista on helppo valita ja hevonenkin pystyy yleensä nopeasti sopeuttamaan askeleensa siihen askellajiin mitä kulloinkin mennään - pohjasta riippumatta. Mutta islanninhevonen. Kun pohja on huono, ei vain pääse etenemään puhtaassa ja hyvätahtisessa töltissä, vaan meno on mitä tahansa ravin, nopean käynnin ja tasajalkahyppelyn välimaastosta. Siitä sitten vain kisoihin.

Oi Suomen talvi, minkä oletkaan meille tehnyt!

P.S. Kertokaa nyt te muutkin millaset meiningit teillä on sielläpäin ratsastaa? Koetteko autuaita hetkiä maneeseissa vai pusketteko läpi tuulen ja tuiskun pelloilla?

P.P.S. Mitä tapahtui loppupostauksen fonttikoolle? Hyvä kysymys.

Kun ratsastaja on vino

Vinoudesta on tosiaan muodostunut meillä aivan järisyttävän suuri ongelma. Huomaan itsekin muutoksen tapahtuneen ihan tässä kevyen vuoden sisään. Oikea olkapääni työntyy eteen - siis jokaisessa askellajissa, jokaisessa siirtymässä, jokaisessa tehtävässä. Viime valmennuksessa, joka oli siis juuri ennen lakkiaisiani, sain kuulla miten äärettömän vino hevonen Rölli on ja kuinka vinoksi sen on tehnyt vieläkin vinompi ratsastaja (eli siis allekirjoittanut itse). En ollut tajunnut ongelman suuruutta ennen kuin nyt. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Huh huh. Voin kertoa, että oli melkein itku lähellä - niin hammasta purren ja väkisin yritin saada oikeaa olkapäätäni taakse ja kääntää vartaloani takaisin neutraaliin linjaan. Vaan ei. Kun ihminen on pitkien ja staattisten olotilojen kautta johonkin asentoon oppinut, on siitä vaikea lähteä rimpuilemaan irti. Siispä siellä minä selässä törötin, itse menossa kokoajan sisäkaarteen suuntaan ja hevosparka puskemassa ulkolapa edellä jokaiseen kulmaan.

Oli meillä satunnaisia hyviäkin pätkiä - onneksi. Kaulan venytys toimi ajoittain (sillä hyvällä puolella) ja sain jopa pollen taipumaan nätisti raviympyrällä, rennosti. Mutta ääh. Se tosiaan ärsyttää, kun tietää, että hevonen osaisi ja hevonen menisi mutta kun itse on "pilannut" kaiken rytyyttämällä menemään ihan rauhassa toinen olkapää edellä.

Huomatkaa, miten kaula ei taivu (eikä muuten taivu takamuskaan). Minä pönötän selässä, eri heppa alla.

Huomasin muuten ollessani valmennuksen jälkeisenä lauantaina maastossa vaelluksella, että hevonen sielläkin meni allani koko ajan hieman vinossa. Syyllinen olin minä, siitä olen varma, sillä kyseessä oli pitkäkaulainen ja nuori puoliveritamma, joka oli muuten todella herkkä ratsastaa. Ja kun ratsastaja siellä selässä kekkuloi miten sattuu, ei ole ihmekään, että hevonen ei toimi niin kuin pitäisi.

No nyt ongelma on ainakin tiedostettu (oikein huomaan, miten oikeassa hartiassa on alkanut tuntua kipua, esimerkiksi nyt kun kirjoitan tätä) ja sitä kautta on kai minunkin helpompi yrittää lähteä asiaa korjaamaan. Hieroja? Jäsenkorjaus? Pilates? Jooga? Kokeilen kaikkea, eihän siitä mitään tule jos jokaikinen hevonen jolla menen liikkuu eri suuntaan kuin ratsastajansa.

Onko teillä mitään vinouksia? Ongelmakohtia oman kropan kanssa, jotka vaikuttaa ratsastamiseen?

Issikoiden SM - sunnuntain kuvakooste

Huh. Näiden kolmen viikon aikana, jotka olen viettänyt "blogihiljaisuudessa", on tapahtunut jos jonkinmoista. Iloa, toki, mutta myös pohjatonta surua. Surusta kerron vähän myöhemmin, mutta haluan aloittaa näillä iloisilla asioilla.

Nimittäin islanninhevosten SM-kisat viikko sitten sunnuntaina! (ja myös perjantaina ja lauantaina) Ajelimme äitini kanssa sunnuntaiaamuna Ypäjälle katselemaan finaaleja ja upeita hevosia. Antaa siis kuvien puhua puolestaan.

Oli aivan ihana katsella upeasti liikkuvia ratsukoita - junnuista sennuihin. Omakin kisakuume alkaa aina palaa, kun käy katselemassa kisoja. Ja kipinä treenaukseen syttyy aina uudelleen. Ehkä pian saan jo aikaiseksi kirjoittaa treenipostauksen. Palataan siis piakkoin asiaan! :)

Tee, hyvä ihminen, niitä siirtymiä

Ja olen tehnyt niitä siirtymiä. Ja välineurheilija kun olen, niin ostin uudet kumiset putsit, sillä kun pojalle on tullut enemmän lihasmassaa ja ryhti parantunut, niin siinä samalla on myös vauhti kasvanut. Tuloksena ravissa takajalat takoo etujalkoihin ja etukengät on irronneet kaksi kertaa. Hups :D

Mutta tosiaan. Eilen pahimmassa polttiais- ja paarmasateessa lähdin tekemään pientä treeniä tielle, koska kenttä on niin pieni. Ja kuka muka ei haluaisi mennä täysiä pitkällä suoralla? Rölli on jotenkin kauhean rentoutunut ja lähtee nykyään ihan mielellään tekemään töitä. Talven pakkasilla kenttää kiertäessä sai ihan itsekin esittää kysymyksen "miksi hitossa olen täällä" muutamaan kertaan. Kontakti poikaan on siis löytynyt uudelleen ja askel on pidentynyt. Olen aikas iloinen.

Kontakti löytyi siis. Ja kontakti on meillä ollut hakusessa jo hyvän tovin. En tiedostanut sitä ongelmaa pitkään, pitkään aikaan. Mietiskelin vain aina itsekseni, että Rölli vaan juoksee apuja karkuun, ei siinä mitään kummempaa ole. Toissakertainen valmennus ja ihana valmentajani kuitenkin osoitti sen, että hae se kontakti. En saa mitään aikaan sillä, että koitan juosta yhtä matkaa hevoseni kanssa, odottaen, että josko se kohta myötäisi niskasta ja hakisi asentoa jonnekkin muualle kuin sinne kuolaimen alle. Pitää hidastaa ja sanoa vielä lisäksi sille pollelle, että nyt hidastetaan, nyt pysähdytään ja nyt kuunnellaan.

On ollut ilo huomata, miten hienovaraisilla säädöillä hevonen oikeasti toimii. Siinä missä ennen pidin Rölliä säikkynä, enkä siksi halunnut mennä sillä maastoon, en nykyään enää muuta teekään kuin ratsasta pelloilla ja metsäteillä. Askel kasvaa ihan älyttömästi ja kun nostaa omaa kroppaa ylös, parantaa samalla hevosen ryhtiä. Ehkä pojaltakin vielä löytyy sellainen mukavan nätti, ilmava, rullaava töltti. (Okei, se on sillä jo, kunhan minä vain osaisin sen ratsastaa esiin.)

Ja se askeleen pidennys. Se tekee ihmeitä. Muitakin ihmeitä kuin niitä kenkien irtoamisia. Sen huomaa etenkin tuollaisilla ihanilla, pitkillä ja suorilla tien pätkillä, kun antaa reilusti ohjaa ja "päästää irti". Lihas- ja aerobinen kunto kasvaa suorastaan kohisten. Voisinkin muuten ottaa tässä jossain välissä parit ennen ja jälkeen -kuvat Röllistä, sillä itse ainakin huomaan jo tulosta. Lihakset erottuu ja ryhtikin on kasvanut. (Tai sitten se on toiveajatteluja...) 

Niitä siirtymiä siis pitänee tehdä. Käynti - ravi - käynti - ravi - käynti. Ja sama myös töltissä. Niin yksinkertainen harjoitus, mutta silti niin äärettömän tehokas. Sitä vähän yllättyy, kun omalta hepalta löytyykin jarrut ja menovaihde ihan erillisinä ja selkeinä. On hassua myös ajatella, etteikö hyvin pienilläkin muutoksilla tai treeneillä saisi jotain suurta aikaan - päinvastoin - usein ne isoimmat muutokset tapahtuu, kun huomaa tehdä muutoksen johonkin pieneen, mitättömään asiaan. Olen itse todella tyytyväinen tähän kehitykseen, mihin me ollaan jo Röllin kanssa tultu ja tästä on suunta aina vain ylöspäin.

Me kaadutaan... Ei sentään.

Miten teillä suhtaudutaan siirtymiin? Hyvänä treeninä vai välttämättömänä pahana?

Kesäloma? Kyllä.

Vaikkakin tämä kyseinen jokaisen ihmisen suomalaisen onnen ja ilon ajanjakso alkoikin ainakin täälläpäin näin surkeassa säässä, niin toivottavasti kaikilla on alkanut kesä hyvissä fiiliksissä! Paljon onnea myös kaikille valmistuneille!

  Aiemmin talvella varatessani valmennusta kesäkuun alkuun, en tajunnut sen osuvan juuri valmistumisviikonlopulle. Noh, first things first - en tietenkään halunnut missata hyvää tilaisuutta ratsastaa jonkun ohjauksessa mutta en kuitenkaan halunnut missata ystävieni lakkiaisia ja valmistujaisjuhlia, joten mahdutin viikonlopun ihan tupaten täyteen kaikkea. Kiire olisi sana joka kuvaisi viime viikonloppua hyvin.

Sunnuntaina oli niin kylmä, että sai ratsastaa hupparissa eikä tullut edes hiki. Perjantaina ja lauantaina sai sitten kilistellä skumpalla oikein olan takaa.

Mutta ei tietenkään saisi valittaa - on loma ja on kesä. En vain ole vieläkään oikein lomafiiliksissä, itseasiassa eilen kirjoitin vahingossa kaverilleni että joo, olen menossa maanantaina kouluun - eikun mitä?

Summer bucketlistiä, (miten toi muuten suomennetaan?) sekä hevosellista että ei-hevosellista olen koittanut tänään vähän mietiskellä, mutta en ole oikein päässyt puusta pitkälle sen kanssa. Eiköhän sekin tästä vielä järjesty. Ainakin haluaisin päästä uittamaan hevosia ja laukata pellolla päättömästi ja ratsastaa ilman varusteita ja... Niin paljon kaikkea, niin vähän aikaa.

Meidän pieni poika, joka syntyi toukokuun viimeisenä päivänä. Utelias ja itsenäinen kuin mikäkin iso heppa.

Oikeastaan tämä kyseinen keli on mitä parhain hevoshommia ajatellen - hepat rakastavat kun ei ole liian kuuma eikä liikaa hytyköitä. Jos meidän kesäihottumapolleilta kysyisi niin ne varmasti seisoisi koko kesän mieluummin jossain Siperiassa. Loistava keli ratsastaa myös - ei liian kuuma, eikä liikaa hytyköitä. Meillä meni Röllin kanssa viikonlopun valmennuksetkin ihan loistavasti kun poika ei liikaa häiriintynyt mistään turhista kärpäsistä tai laiskistunut kuumuudesta. Salaa silti toivon niitä hellekelejä, edes hetkeksi, niin voisi hyvällä omalla tunnolla vain löhötä päivän.

Nyt siis nauttikaa kaikki kesästä, olitte sitten töissä tai lomailemassa ja palataan asian äärelle hyvin piakkoin!

Ratsastuksen ilo

Tiistaina hevosen selässä huomasin itsessäni jotakin outoa, kummallista onnentunnetta. Riemua, oikeastaan. Älkää käsittäkö väärin, tottakai nautin ja olen aina nauttinut ratsastuksesta mitä suurimmissa määrin, mutta jostain syystä minut valtasi suoranainen vapaus.

Kopsuttelin menemään hiekkatietä pitkin rentoa ravia ja huomasin, että tämähän on kivaa. Tai ehkä kiva on väärä sana sille tunteelle, mitä koin. Rölli oli rento ja kuulolla, meillä oli kai eräänlainen sanaton kontakti. Ja sitten minä, nössöratsastajista nössöin, uskaltauduin jopa ravaamaan isolla pellolla. Mitään käsittämätöntä pukkilaukkashowta ei tapahtunut (niinkuin olisi muka koskaan muulloinkaan tapahtunut), me vain menimme ja kaikki oli kivaa ja molemmilla oli hyvä mieli – niin hevosella kuin ratsastajallakin. Itseasiassa niin hyvä mieli, että Röllin vasen etukenkä irtosi vauhdin hurmasta.

Olen tiedostanut jo pitkään suorittavani ratsastusta. Joka kerralle on tavoite ja kun tavoitteeseen, tai johonkin sinne päin, on päästy, voin huoahtaa helpotuksesta ja hypätä alas selästä muka hyvillä mielin. Minne olen unohtanut sen tärkeimmän pointin, sen minkä takia aikoinaan aloitin ratsastuksen? Sen, että tykkään siitä. Rakastan sitä. Rakastan niitä eläimiä, joiden kanssa olen tekemisissä. Valmennusten välillä on ollut hyvä vain hieman haahuilla, yrittää muistella oppeja ja ratsastaa koska on ollut pakko. Ei kenenkään pitäisi olla pakko tehdä mitään, etenkään ratsastaa. Sen pitäisi olla jotain sellaista mitä tekee, koska siitä nauttii. Minne ja milloin oikein jätin tämän tärkeimmistä tärkeimmän ohjenuoran?

Viime viikonlopun valmennuksessa tapahtui jotain käsittämätöntä. Okei, monta käsittämätöntä juttua tapahtui, mutta kerron niistä erikseen omassa postauksessaan. Tässä kuitenkin yksi niistä, joka vaikutti kaikkeen: uskalsin. Kyllä, uskalsin ratsastaa. Rölli on sen puolen hevosia, jotka mielellään juoksevat ratsastajan apuja “karkuun”, joten kaiken teorian mukaan sen pitäisi olla niitä hevosia, joita ratsastetaan vain entistä enemmän ja tarkemmin.

Valmentajani on siinä määrin ihana, että hän todellakin pistää minut (hevosta unohtamatta) töihin. Keskityn jokaisessa valmennuksessa vain ja ainoastaan käsillä olevaan hetkeen ja tehtävään. Opin aina jotain uutta. Nyt opin sen, että Rölli ei todellakaan pelkää pitkää raippaa, ei tuulta, ei ohiajavia autoja, eikä myöskään lähde kaahaamaan hillitöntä vauhtia eteenpäin jos siltä pyytää jotain. Se jopa, niin hullulta kuin se kuulostaakin, nauttii siitä, että se saa tehdä töitä. Ja minä kun olin luullut aivan täysin päinvastaista.

Käsittämätöntä. Ihan täysin uskomattoman käsittämätöntä. Sunnuntailta mukaani tarttui muutakin kuin vain uusia oppeja hevosista ja ratsastuksesta. Sain uutta päättäväisyyttä, rohkeutta ja pelottomuutta ja nyt minusta tuntuu, että uskallan jälleen ratsastaa. Tämä valmennuskerta oli ehkä hienoin ja opettavaisin kokemukseni hetkeen. Taidan olla vieläkin jonkunlaisessa flow-tilassa leijumassa.

Millaisia ahaa-elämyksiä te olette kokeneet hevosen selässä? Taikka rattailla tai vaikka ihan maasta käsin? :)

P.S. Älkää huoliko, olen yhä täällä ja bloggaan innoissani. Pieni kirjoittajan blokki ja koeviikko vain ovat vieneet aikaa viime viikolla :(

Valmennuspostaus #1

Elikkä tosissaan, lauantain kuvasaldo jäi melkomoisen kevyeksi. Ei se mitään. Tärkeät asiat jäivät kuitenkin videolle tai päähän tai muistiinpanoihin. Sain kokea harvinaista herkkua, kun olin ensimmäisen tunnin aivan yksin. Yleensä tapana on ollut, että kaksi ratsukkoa on kentällä samaan aikaan. Yksinään ratsastettaessa tunti on tietenkin paljon intensiivisempi, kun valmentajan huomio keskittyy kokoajan sinuun. "Hengähdystaukoa" ei saa missään vaiheessa. Eikun siis joo, kyllähän me aina kotonakin ratsastetaan ihan koko ajan... (not) Se on oikeasti ihan hyvä asia - tykkään siitä että koko ajan täytyy tehdä jotain, vaikka se rankkaa onkin ja joutuu oikeasti tekemään ihan kunnolla töitä siellä selässä.

Ainut kuva mitä meistä löytyy lauantailta, muut onkin sitten vaan videostillejä. Irvistykseni ei valitettavasti ihan näy.

Olin taas aliarvioinut pakkasen, joten jouduin iskemään toppatakin päälle vielä toppaliivin, eikä silti tullut edes kuuma. Huhhuh.

En siis valitettavasti, kuskin puuttumisesta johtuen voinut mennä omalla hevosella valmennukseen, mutta sain onneksi tallin ihanan Feikirin ratsuksi, jolla olen usein mennyt jos ei omaa ole ollut mukana. Ihana polle.

Puolieroja voikin korjata vastakkaiselta puolelta

Homma alkoi vinon hevosen suoristamisella. Tai en tiedä voiko sitä kutsua suoristamiseksi. Tai hevosta vinoksi. Itsehän me olemme vinoja ja siten vaikutamme hevoseen tehden siitä vinon. Näin pähkinänkuoressa. Minulle tuli aivan uutena juttuna (näin jälkikäteen mietin, että miksi) se, jos hevonen ei asetu tai punkee sisälapa edellä, ei ongelmaa korjatakaan sisäpuolen avuilla. Vau. Mind blown. Aluksi testasin kasilla sen, miten hyvin heppa on avuilla ja kumpaan suuntaan se kääntyy helpommin. Sen jälkeen ympyrälle ensin vasempaan kierrokseen. Hevosen jäykempi puoli - tässä tapauksessa oikea (hmm, jostain syystä myös minun oikea hartia on jatkuvasti edellä...) - otetaan ns. "ulkokyljeksi" ja sitä ratsastetaan aktiivisesti pidemmäksi. Sisäpohje pysyy paikallaan tolppana, liikaa vaikuttamatta ja sisäkädellä näytetään suunta. 

Usein miulla on satulassa sellanen fiilis, että satula on vinossa tai hevonen on vinossa. Itsehän minä siellä vinossa olen! Oikea olkapää ja hartia on se, mikä on aina jäykempi, aina vähän korkeammalla ja hieman liikaa edessä siellä satulassa. Itse sitä ei huomaa, mutta onneksi on valmentaja joka huomauttaa niistä ongelmakohdista, sillä pienikin yksityiskohta voi vaikuttaa hevoseen paljonkin.

Syvimmät pahoitteluni - ei enää koskaan videostillejä.

Koin valmennuksessa myös ahaa-elämyksen, jota täytyy koittaa ehdottomasti Röllinkin kanssa kunhan kentän pohja hieman paranee. Huomaan itse, että usein töltissä jään jäkittämään todella staattiseen asentoon: "ettei se vaan nyt tipu posarille, pysy vielä vähän aikaa siinä töltissä pliis..." Ja silloinhan meikäläisellä polvet ja jalat puristaa hevosta ihan huomaamatta, kädet yrittää epätoivoisena pitää hevosta koottuna. Naurattaa vähän. Joskus se toimii, joskus ei. Onneksi toisella tunnilla sain avata lonkat ja reidet siten, että ne antaa hevosen etuosalle enemmän tilaa liikkua. Loogista, kyllä. Näin hevonenkin pysyy rennompana ja rento hevonenhan liikkuu aina paremmin kuin jännittynyt hevonen.

Loppuuyhteenvetona voisin sanoa, että jäi tosi hyvä fiilis lauantaista. Oli hienoa kuulla positiivista palautetta omasta kehityksestä ja huomata, miten hyvin issikka kääntyy pelkillä painoavuilla - tai katseen siirtämisellä. :)

Kuulumisia vko 11: Kevät, missä olet?

Olen talvi-ihminen. Ihan henkeen ja vereen. En tiedä mitään parempaa kuin kimalteleva hanki auringonpaisteessa, tykkilumen peittävät puut tai tähtikirkas taivas. Nyt kuitenkin kesähaaveet on täyttäneet meikäläisenkin mielen. Ei vitsi, olispa kesä. Sais ratsastaa t-paidassa, olis lämmin, aurinko paistais ja hevosilla läikehtivä kesäkarva. Kyllä mulla sitten taas kesällä vesisateen yllättäessä alkaa tulla ikävä talvea, joten nautitaan nyt kun voidaan. Vaikka toki talvellakin ärsyttää paksut vaatteet, joiden kanssa hädin tuskin pääsee selkään tai pohjat talvisin: liian liukasta, liian kova hanki, liikaa sohjoa... Näitä ongelmiahan ei tietenkään ole jos saa ratsastaa maneesissa. ;)

Käytin arvokasta opiskeluaikaani (lue= välttelin opiskelua) muokkailemalla ulkoasua. Voi video kun se vei aikaa, mutta sainpahan reunukset edes vähän nätimmän näköisiksi. Oon yhä ihan keltanokka bannereiden tekemisessä, mutta opettelua, opettelua... Kyllä se siitä. Joku päivä banneri on vielä henkeäsalpaavan hieno. Älkää häiriintykö, sillä muokkailen tätä vielä jonkun verran.

Tällä viikolla, kentän vaihtelevasta pohjasta huolimatta Rölli meni ihanaa ravia. Rentoa ja askelta venyttävää ravia. Kyllä siitä ajamisen mukaan ottamisesta treeneihin on ollut oikeasti hyötyä. Helposti poika kuitenkin rikkoo töltille esimerkiksi tiukassa kaarteessa tai huonommalla pohjalla, joten sitä pitää vielä treenailla lisää. Säännöllisellä treenillä on kuitenkin saatu Röllillekin, jolta ei siis se ravi ole ihan mielellään ratsastaessa lähtenyt, tosi selkeä ero töltin ja ravin välillä. Selkeästi nelitahtinen töltti ja selkeästi kaksitahtinen ravi. Siitä oon tosi iloinen - ehkä me vielä päästään sinne nelikäyntiluokkiin asti.

Niin ja se lauantainen valmennus - siitä postausta myöhemmin tällä viikolla ;) Ciao!

"Kyllä minä oon nyt ihan oikeesti läsnä! Ai mutta mitäs mun pitikään tän jälkeen tehdä..."

Tiiättekö kun raahaudutte pitkän päivän jälkeen tallille ihan väsyneenä, toimitte ihan automaatiolla ja varustatte hevosen, jotenkin saatte kammettua itsenne vielä satulaan ja sieltä pois. Samantien kun ootte hypänneet alas, tai ehkä jo ratsastuksen aikana, tajuatte, että teillä ei oo hajuakaan mitä teette siellä? Joo, tuttu tunne – valitettavasti. Etenkin jos ratsastaa yksin eikä valmentaja ole vieressä kertomassa mitä pitää tehdä. Läheskään aina ei oo ajatus mukana siinä hommassa, kun pitää vaan ihan nopeasti mennä käymään tallilla ja liikuttamaan karvaturpa (vaikka ei se hevonen siitä yhdestä vapaapäivästä rikki meniskään).

Miksi näin sitten käy? Ratsastus on meillä usein lihasmuistissa, varsinkin jos on vähänkään kauemmin lajia harrastanut, jolloin kroppa toimii automaattivaihteella, vaikka mieli haahuilisikin muualla. Monet sanoo, että ratsastus on hyvää nollausta rankan päivän päätteeksi. Se on totta – jos osaa keskittyä ja suunnata omat ajatuksensa siihen, mitä on tekemässä eikä alitajuntaisesti miettiä mitä laittaa ruuaksi myöhemmin tai mitä kouluhommia on vielä tekemättä.

Tassu pystyyn ainakin meikäläiseltä, helposti tulee selattua snapchattia tai whatsappia kun talutan heppaa kentällä alku – tai loppukäyntejä. En keskity, en ole läsnä sen hevosen kanssa siinä hetkessä enkä pysty lukemaan hevosta. Eihän hevonen ymmärrä puhelinten päälle mitään, hevonen elää hetkessä ja yrittää jatkuvasti lukea johtajaansa (jonka ainakin työskentelytilanteessa tulisi olla se ihminen). Jos ihminen ei kuitenkaan ole läsnä kertomassa mitä tehdään, ei ole ihmekään että heppa tekee omia päätöksiä ja lähtee suuntaamaan kohti ruohotupsua.

No miten sitä läsnäoloa tai tietoista keskittymistä voi sitten harjoittaa? Itse olen kokenut todella hyviksi harjoituksiksi hengitysharjoitukset ja joogan/pilateksen. Hengitykseen keskittymisen on todettu parantavan keskittymiskykyä ja tietoisuutta ympäristöstään – ja siihenhän sitä tulisi hevosten kanssa pyrkiä. Joogassa ja pilateksessa tehdään liikkeet hengityksen tahtiin ja molemmat lajit myös lisäävät kropan hallintaa, jota ratsastuksessa tarvitaan paljon.

Haluan korostaa, että en siis ole mikään tietoisen läsnäolon, mindfulnessin tai meditaation ammattilainen tai edes ekspertti, vaan nämä ohjeet pohjautuu ihan miun omaan kokemukseen.

Monet on tähän harjoitukseen varmasti netissä törmänneet ns. “nukahtamisharjoituksena”, mutta koska tämä auttaa rauhoittamaan omaa sykettä, auttaa se myös rauhoittumaan esimerkiksi ennen kisasuoritusta. 4-7-8. Eli hengität sisään neljän sekunnin ajan, pidätät hengitystä seitsemän sekuntia ja lopuksi uloshengität kahdeksan sekuntia. Jos hengityksen pidättäminen tuntuu pahalta, voi sekunteja lyhentää esimerkiksi 3-4-6. Tärkeää on keskittyä hengitykseen ja siihen, että sisäänhengitys varmasti vie sen ilman keuhkonpohjiin asti. Muista siis käyttää palleaa ja anna vatsan nousta ja laskea hengityksen tahdissa.

Yksinkertainen aurinkotervehdys toimii myös, sitä voi tosin olla hankala tehdä tallilla. Toisaalta, jos talvivaatteet antaa myöten eikä hevoset hätkähdä, niin mikä jottei. Tätä yritän itse tehdä aamuisin tai iltaisin; alkaa veri kiertää vähän paremmin, kroppa vetreytyy ja fiilis paranee.

Tarkoituksena on siis tehdä yksi liike per hengitys. Eli sisäänhengityksellä heilautat kädet ylös, uloshengityksellä rullaat alas. Sisäänhengityksellä kävelytät kädet ja toisen jalan askelkyykkyyn jne. Tämä liike kannattaa toistaa noin 3 – 5 kertaa, jotta saat hyödyt siitä irti tai jos olet jo vanha konkari joogaamisessa niin tee ihmeessä enemmänkin.

Kuva Pinterestistä

Kolmas harjoitus onnistuu hevosen selässä. Tätä teen itse paljon. Eli aloitat ratsastamalla jonkun helpon tehtävän tai tien, esimerkiksi voltin. Tee ensimmäinen voltti siten, että keskityt ainoastaan käsiesi asentoon, toisella voltit keskityt vaikkapa jalkoihisi, kolmannella keskikroppasi asentoon, neljännellä istuinluihisi ja viidennellä keskity kuuntelemaan hevosen askeleita. Volttia ei tietenkään tarvitse toistaa samaan suuntaan joka kerralla ja voit myös keskittyä muihin asioihin, tärkeää on kuitenkin, että käytät tiedostamisessa jotain aistiasi. Älä jää ajattelemaan liikaa, keskity vain siihen, miltä liike tuntuu tai missä asennossa jalkateräsi jalustimessa lepäävät.

Samantyylistä harjoitusta voi myös muunnella ja tämä onnistuu parhaiten ehkä juoksutuksessa, taluttaessa tai vaikka niin, että istut itse selässä jonkun pitäessä hevosta kiinni. Ratsasta kierros silmät kiinni, keskittyen pelkästään siihen, mitä kuulet. Seuraavalla kierroksella voit avata silmät ja keskittyä siihen, miltä hevonen näyttää (tässä kohtaa taluttaja on hyvä apu jos hevonen on herkkä ratsastajan painonmuutoksille), kolmannella kierroksella laitat taas silmät kiinni ja keskityt siihen, miltä hevonen allasi tuntuu ja miten se liikkuu.
Lopuksi voit vaikka pysähtyä ja silittää, rapsuttaa ja taputtaa hevosta, tunnustella sen karvaa ja lihaksia. Kyseinen harjoitus toimii myös ennen selkään nousua, jos malttaa hetken pysähtyä, keskittyä ja kuunnella.

Jos on mahdollisuutta, suosittelen ehdottomasti urheilupsykologi Anna Andersénin luentoa Tietoisesti taitava ratsastaja, jolla itsekin kävin tammikuun lopulla. Siitä asti olen kiinnittänyt paljon enemmän huomiota siihen, millainen olen hevosten kanssa ja miten voin esimerkiksi rauhoittaa itseni jos joku tilanne jännittää. Nykyään on älyttömän vaikea keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan, kun esimerkiksi jo televisiota katsellessa tulee käyttäneeksi tuplaruutua ja tsekkailtua samalla kännykkää. Onneksi kaikkea kuitenkin pystyy harjoittelemaan ja kehittymään paremmaksi!

Mites te? Onko teillä mitään luottokikkoja, joilla saatte itsenne rauhoitettua ja keskittymään meneillään olevaan tehtävään? Vai ootteko aina ihan kylmänviileitä ja rautahermoja siellä satulassa tai tallilla? Kertokaa ja jakakaa kokemuksia, jos teillä on jotain hyviä vinkkejä miten olla tietoisempi ja keskittyä paremmin.