Hiljaa kiitän ja kättä puristan

Kiitos Rölli. Kiitos menneestä, onnea tulevaan. Kiitos kaikesta mitä minulle opetit. Kiitos ennen kaikkea siitä, että valoit minuun uskoa ja rohkeutta omaan tekemiseeni. Olet pieni, mutta sitäkin pippurisempi pikku ruuna. Kuitenkin niin paljon kuin mahtuu sinuun temperamenttia, mahtuu sinuun myös kilttiä luonnetta.

Rölli siis lähti uuteen kotiinsa tiistaina. Niin haikeaa kuin se itselleni onkin, en voisi olla onnellisempi siitä, millaisen kodin Rölli uudessa paikassaan saa. Tiedän, että sitä tullaan rakastamaan siellä paljon. Hienoa on myös se, ettei poika ole kovin kaukana. Ei siis tarvitse luopua hepasta aivan täysin. Uudessa paikassa kuuluu olevan myös pitkiä maastoreittejä - parasta!

Mitään sen kummempaa dramatiikkaa ei Röllin myymisen liity. Se ei kuitenkaan koskaan ollut omassa omistuksessani, ja näin hevoskasvatusta lähellä seuranneena tiedän, että kasvateistaan on joskus myös luovuttava. Niin haikealta kuin se tuntuisikin. Rölli on hieno hevonen, nyt oli hänen vuoronsa jatkaa matkaa ja tuottaa iloa toisille.

Röllin kanssa meille syntyi selvästi yhteinen kieli, josta olen kiitollinen. Side hevoseen, olkoon se oma tai jonkun toisen, on jotain erityislaatuista ja hienoa. Sitä ei missään muussa muodossa pääse koskaan kokemaan. Eikä sitä voi myöskään ymmärtää jos ei ole hevosihmisiä. 

Ja kuten jo sanoin, onneksi poika pysyttelee meidän kunnan rajojen sisäpuolella. Ei tarvitse pelätä, ettei koskaan enää pääsisi sitä katsomaan tai kuulumisia kyselemään. Ja hei, aion taatusti myös hypätä takaisin Röllin selkään jos (ja kun) se mahdollisuus minulle vielä suodaan. Hehheh, varokaa vain.

Kaunis pieni hevoseni. Tämä ei ollut tässä, näemme vielä.

On olemassa enää vain kaksi vuodenaikaa

Eräänä sumuisena iltapäivänä (näkyvyys oli oikeasti siis jotain viisi metriä) liukastelimme minä liukastelin ystäväni ja tämän ponin kanssa kohti kenttää. Siinä tulimme pohtineeksi asiaa nimeltä maneesi. Millaista olisi olla maneesitallilla? Mitä luksusta se olisikaan.

Mielikuvissamme maneesitallin ratsastajilla on aina klipatut, kiiltävän rautiaat puoliveriset alla, punaiset pitkähihaiset yllä ja kiiltävät kannukset jotka harjoitusravin tahdissa soljuvat kevyesti hevosen kylkiin. On valkoiset pintelit ja karvareunaiset putsit, juuri pesusta tullut satulahuopa sekä hepan kankkujen peittona enkkuviltti. Myös muut villaviltit sallittakoon.

  

Ratsastaja istuu hyvässä ryhdissä loisteputkilamppujen alla, vatsalihakset pysyvät napakasti sisään vedettyinä, pää lepää rennosti selkärangan jatkeena ja kädet ovat pehmeän joustavat sormien pidellessä kankiohjia. Hevonen liikkuu eteenpäinpyrkivästi, miellyttävästi ja sulavasti. Ei yhtään pukkia - tai ehkä hallittu ilopukki irrottavan laukkapyrähdyksen lopuksi - vaan selkää venyttävää ravia, jossa ratsastaja ei koskaan kevennä liian isosti. Hevonen ja ratsastaja näyttävät suorastaan sulautuvan maneesin kaikuvaan ilmapiiriin kuin olisivat aina siellä olleet. (todennäköisesti ovatkin)

Kuva täältä 

Ja sitten olemme me - ulkoratsastajat, olosuhteiden uhrit ja raivoisat taistelijat. Ennen tallille lähtöä vilkaistaan eteisen seinässä olevaan lämpömittariin ja päätetään, laitetaanko päälle toppatakki vai pilkkihaalari. Hevosta ei auta klipata talvisin sillä, noh, jäätymiskuolema uhkaa nakupollea. Tosin eivät nykyajan talvet juuri pakkasta näe, joten ehkä karvanpoistokonettakin voi hevoselle näyttää jos tullaan kinkkisen hevonen ei kuiva millään -tilanteen eteen. 

Kun pakkanen ei uhkaa nelijalkaisen ystävän selkään hyppäämistä, sen tekevät joko jää, lumi tai niiden kahden puute taikka liiallinen määrä. Joista nykyajan talvet ovat useimmiten jäisiä ja vähälumisia. Huonoimmalla onnella ensimmäisenä päivänä on satanut lunta, seuraavana päivänä vettä ja kolmantena pakastanut. Neljäntenä päivänä ratsastushetki on enää toiveajattelua. Meillä ei ole enää kesää tai talvea ja niiden mukanaan tuomia helteisiä käyntilenkkejä metsän viileydessä tai umpihankilaukkoja kirpeässä pakkassäässä. Oih, olisipa. On enää kevät ja syksy, loska ja jää, vesisade ja pimeys.

"Ai mikä lumimyrsky? En mä vaan huomaa." (c)

"Tavallisilla" hevosilla on askellajeissa yleensä vain kolme vaihtoehtoa, joista on helppo valita ja hevonenkin pystyy yleensä nopeasti sopeuttamaan askeleensa siihen askellajiin mitä kulloinkin mennään - pohjasta riippumatta. Mutta islanninhevonen. Kun pohja on huono, ei vain pääse etenemään puhtaassa ja hyvätahtisessa töltissä, vaan meno on mitä tahansa ravin, nopean käynnin ja tasajalkahyppelyn välimaastosta. Siitä sitten vain kisoihin.

Oi Suomen talvi, minkä oletkaan meille tehnyt!

P.S. Kertokaa nyt te muutkin millaset meiningit teillä on sielläpäin ratsastaa? Koetteko autuaita hetkiä maneeseissa vai pusketteko läpi tuulen ja tuiskun pelloilla?

P.P.S. Mitä tapahtui loppupostauksen fonttikoolle? Hyvä kysymys.

Järeät keinot käyttöön (ja tuloksena kauniita kuvia)

A vot, nyt minäkin sitten sen tein. Ostin uuden putken hevoskuvausta varten. Ei se ole mikään pro eikä mitenkään kalliskaan (varmaan markkinoiden halvin itseasiassa). Enhän ole itsekään mikään pro tai kallis, haluan vain hyvännäköisiä kuvia, jos ei itseni osalta niin ainakin hevosen. Ajaa kuitenkin asiansa, ainakin on ajanut tämän vajaan kuukauden kun olen sitä saanut hyppysissäni pidellä. Kop kop, hajoaa vielä seuraavan kerran kun ryömin laitumelle aitojen ali kuvaamaan hevosten ”luonnollista laumakäyttäytymistä” eli ottamaan kaksisataa kuvaa joista kahdessa hevonen sekä tausta näyttävät hyvältä.

Pakkohan se oli ostaa parempaa kuvausvälineistöä. Eihän sitä enää erkkikään kestänyt, että kuvissa ratsukko on sumea ja tausta terävä – hyvällä onnella, huonolla onnella mikään ei erottunut mistään. Mutta nyt on sitten kamera, putki ja ratsastaja. Jos vain saisi vielä jostain hovikuvaajan. Sarjassamme kotitallin huonoja puolia.

Tähän postaukseen ujutankin sitten pitkästä aikaa kuvia minusta ja Inkusta – ratsukkona. Kerrankin. Olen vasta hiljattain aloittanut Inkun treenaamisen takaisin kuntoon ja menokin on vielä sen näköistä. Pian minulla kuitenkin on aikaa panostaa täysillä Inkkuun, mutta se jääköön seuraavaan postauksen aiheeksi. Tällä kertaa kuvia. Luonnollisia, hyvin rajattuja ja - noh, ei niistä sen enempää. Katselkaa itse.

Pieni kullanmuru

Roosa oli kaksitoistaviikkoinen jäädessään orvoksi. Nyt tragediasta on vierähtänyt vähän yli kolme viikkoa ja surun pahin verho on laskeutunut. Pahalta tuntuu yhä, mutta onneksi Roosa on kaikesta huolimatta kauhean reipas, ystävällinen ja kaunis pieni neiti. Vaikka alku oli pienellä kovin surkea, uskomme kaikki siitä kasvavan vielä jonain päivänä hienon hevosen. Vappu oli loistava äiti varsalleen ja ehti menneinä viikkoina jo opettaa Roosalle niin monia, hevosen elämän kannalta tärkeitä asioita. Elämä jatkuu.

Vapun Ilo 2009-2016

" Älä seiso haudallain itkien;
en ole siellä, nuku en.
Jatkan elämääni tuhannessa tuulessa,
olen timantinhohde lumessa.
Olen aurinko, joka kultaa viljaa,
syyssade, joka putoaa hiljaa
Kun heräät aamun hiljaisuuteen,
olen ylitsesi maahan uuteen
matkaavien muuttolintujen lento.
Olen öisten tähtien loiste hento.
Älä seiso hauallain itkien;
en ole siellä - kuollut en.

Kiitos, kun saatoit maailmaan kauneimman muiston, mitä kukaan voi antaa.

Vesinorot kasvoilla ja mutaa saappaissa

Huh, hellettä! On meinaan ollu semmoset hellekelit ainakin täälläpäin että ihan heikompaakin hikoiluttaa. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja hevoset heiluttelevat laiskasti häntiään kärpäsille.

Okei, vähän juksasin. Vettä sataa ilmeisesti nyt kymmenettä päivää kun sain vasta nyt aikaiseksi julkaistua postauksen. Hassusti kävi - luulin, että olin ajastanut tälle viikolle kaksi postausta, mutta en näköjään ollutkaan. Saatte nauttia niistä sitten ensi viikolla. :-)

Sanokaa sitten, kun nää varsakuvat alkaa tulla korvista ulos - ei meinaan löydy enää kamerasta muita kuvia

Ja jos nyt oikeasti puhutaan säästä, niin tuollahan on varsin mainio keli. Puut taittuu kaksinkerroin juurestaan, avonaiset ikkunat paiskautuu milloin kiinni ja milloin auki, vettä tulee vaakatasossa ja hiekkakin voi näemmä muuttua mutavelliksi. Sellaista. Helppoo ja kivaa.

Toisaalta, milloin sitä ihminen muka tuntisi itsensä enemmän eläväksi kuin silloin, kun talsii pitkin laitumen reunoja tarkistamassa kaatuneiden puiden tekemiä vahinkoja? Sadetakin helma tiputtaa kaikki vedet vaaleanpunaisille velourhousuilleni (hyvä väri tallille noin muutenkin), "vedenpitävät" hanskat on kastuneet läpi jo ensimmäisestä ulkoilmakosketuksesta ja irtonaiset hiussuortuvat liimautuvat naamalle. Voiko siinä muka väittää, ettei tuntisi olevansa elossa? 

P.S. Villasukat ja pitkävartiset kumpparit on näinä päivinä pelastavat enkelit.

P.P.S. Sisälle tullessaan voi aina keittää ihanat lämpimät kaakaot ja kietoutua vilttiin, nam.

Hepat muuten tykkää. Paitsi Rölli. Minusta vähän tuntuu, että se poika on tehty sokerista, sillä nyt kun oon menny hakemaan sitä kaatosateessa laitumelta, niin se vaan töröttää portin lähellä pää riipuksissa elämään luovuttaneen näköisenä. Jännä juttu. 

Tammat on sitten vähän eri maasta - yksi päivä jylisi ukkonen ja tosiaan ne pienimmät puut taittui tuulessa kaksinkerroin, mutta Inkku ei mammansa kanssa olisi tullut millään sisälle. Sain taas talsia litimärkänä keskelle laidunta, ennen kuin suostuivat hitaasti alkaa löntystellä sisätiloja kohti. 

Varmaan joku nyt ajattelee, että meikäkin on tehty sokerista, kun sanon näin; enpä ole hevosen selkään näillä keleillä hypännyt ollenkaan. Pieni sade ei haittaa, parantaa vaan suoritusta kun ei ole kaikenmaailman hyppiäisiä ja polttiaisia häiritsemästä. Mutta tuonne säähän ei ihan heti kehtaa lähteä. Jäädään ratsuinemme vielä kaatuvan puun alle tai sitten maailman hirvein sadetakin lieve lehahtaa tuulessa. Ehkä olen vähän ylireagoija, mutta en nyt ihan ehdoin tahdoin halua mennä hevostani tai itseäni loukkaamaan. Varsinkaan, kun Rölli ei ole ihan siitä pommi voi räjähtää vieressäni enkä pelästy -päästä olevia hevosia.

Onko teillä ollut mitään ongelmia tän myrskysään kanssa? Mikä on ollut teidän heppojen reaktio huonoon keliin? 

Varsa 2/2 maailmassa

31. päivä toukokuuta meille syntyi toinen varsa. Tällä kertaa islanninhevonen ja ori. Utelias ja rohkea ja erityisen itsenäinen. Tuottaa joskus hankaluuksia saada poikaa kulkemaan kiltisti äitinsä perässä kun toinen haluaisi vain juosta ja tutkia maailmaa. Fun fact muuten: tämän pojan pitäisi WorldFengurin mukaan olla viisikäyntinen ja meistä jo vähän näytti että se olisi esittänyt passia kun se juoksenteli onnessaan pihalla... :D 

Draumur fra Tuomela

i. Rödull frá Holtsmúla

e. Hugmynd frá Skardi

s. 31.5.2016

Pikkuhepun nimi tarkoittaa suomeksi "unta". Se näytti niin uneliaalta (näyttää vieläkin) kun menin sitä ensimmäisen kerran katsomaan, ehkä vähän omissa maailmoissaan olevaltakin. Nimikirjaa selaillessani etsiskelin nimeä joka kuvaisi uneliasta, höpsöä, jopa laiskaakin hevosta. Laiskaksi ei kyllä poikaa voi sanoa hyvällä tahdollakaan, niin reipas se on. 

  Kyllä ihminen vaan voi olla niin onnellinen tälläisistä pienistä palleroista. Ihanaa!

Kesäloma? Kyllä.

Vaikkakin tämä kyseinen jokaisen ihmisen suomalaisen onnen ja ilon ajanjakso alkoikin ainakin täälläpäin näin surkeassa säässä, niin toivottavasti kaikilla on alkanut kesä hyvissä fiiliksissä! Paljon onnea myös kaikille valmistuneille!

  Aiemmin talvella varatessani valmennusta kesäkuun alkuun, en tajunnut sen osuvan juuri valmistumisviikonlopulle. Noh, first things first - en tietenkään halunnut missata hyvää tilaisuutta ratsastaa jonkun ohjauksessa mutta en kuitenkaan halunnut missata ystävieni lakkiaisia ja valmistujaisjuhlia, joten mahdutin viikonlopun ihan tupaten täyteen kaikkea. Kiire olisi sana joka kuvaisi viime viikonloppua hyvin.

Sunnuntaina oli niin kylmä, että sai ratsastaa hupparissa eikä tullut edes hiki. Perjantaina ja lauantaina sai sitten kilistellä skumpalla oikein olan takaa.

Mutta ei tietenkään saisi valittaa - on loma ja on kesä. En vain ole vieläkään oikein lomafiiliksissä, itseasiassa eilen kirjoitin vahingossa kaverilleni että joo, olen menossa maanantaina kouluun - eikun mitä?

Summer bucketlistiä, (miten toi muuten suomennetaan?) sekä hevosellista että ei-hevosellista olen koittanut tänään vähän mietiskellä, mutta en ole oikein päässyt puusta pitkälle sen kanssa. Eiköhän sekin tästä vielä järjesty. Ainakin haluaisin päästä uittamaan hevosia ja laukata pellolla päättömästi ja ratsastaa ilman varusteita ja... Niin paljon kaikkea, niin vähän aikaa.

Meidän pieni poika, joka syntyi toukokuun viimeisenä päivänä. Utelias ja itsenäinen kuin mikäkin iso heppa.

Oikeastaan tämä kyseinen keli on mitä parhain hevoshommia ajatellen - hepat rakastavat kun ei ole liian kuuma eikä liikaa hytyköitä. Jos meidän kesäihottumapolleilta kysyisi niin ne varmasti seisoisi koko kesän mieluummin jossain Siperiassa. Loistava keli ratsastaa myös - ei liian kuuma, eikä liikaa hytyköitä. Meillä meni Röllin kanssa viikonlopun valmennuksetkin ihan loistavasti kun poika ei liikaa häiriintynyt mistään turhista kärpäsistä tai laiskistunut kuumuudesta. Salaa silti toivon niitä hellekelejä, edes hetkeksi, niin voisi hyvällä omalla tunnolla vain löhötä päivän.

Nyt siis nauttikaa kaikki kesästä, olitte sitten töissä tai lomailemassa ja palataan asian äärelle hyvin piakkoin!

Varsaonnea

" Pikku varsalleni, villi tammalleni,
ei ole vielä kenkiä annettu.
Isä kauppaan meni,
varmaan kengät on jo kotiin kannettu.
Jospa ei, jospa ei, jos ei olekkaan,
saahan se, saahan se, minun kengilläni
lähteä laukkaamaan. "

t. Kapakosken Roosa

P.S. Meille syntyi eilen myös toinen pikkuinen. Siitäkin pienestä pojasta saatte kuvia piakkoin! ♥

Ratsastuksen ilo

Tiistaina hevosen selässä huomasin itsessäni jotakin outoa, kummallista onnentunnetta. Riemua, oikeastaan. Älkää käsittäkö väärin, tottakai nautin ja olen aina nauttinut ratsastuksesta mitä suurimmissa määrin, mutta jostain syystä minut valtasi suoranainen vapaus.

Kopsuttelin menemään hiekkatietä pitkin rentoa ravia ja huomasin, että tämähän on kivaa. Tai ehkä kiva on väärä sana sille tunteelle, mitä koin. Rölli oli rento ja kuulolla, meillä oli kai eräänlainen sanaton kontakti. Ja sitten minä, nössöratsastajista nössöin, uskaltauduin jopa ravaamaan isolla pellolla. Mitään käsittämätöntä pukkilaukkashowta ei tapahtunut (niinkuin olisi muka koskaan muulloinkaan tapahtunut), me vain menimme ja kaikki oli kivaa ja molemmilla oli hyvä mieli – niin hevosella kuin ratsastajallakin. Itseasiassa niin hyvä mieli, että Röllin vasen etukenkä irtosi vauhdin hurmasta.

Olen tiedostanut jo pitkään suorittavani ratsastusta. Joka kerralle on tavoite ja kun tavoitteeseen, tai johonkin sinne päin, on päästy, voin huoahtaa helpotuksesta ja hypätä alas selästä muka hyvillä mielin. Minne olen unohtanut sen tärkeimmän pointin, sen minkä takia aikoinaan aloitin ratsastuksen? Sen, että tykkään siitä. Rakastan sitä. Rakastan niitä eläimiä, joiden kanssa olen tekemisissä. Valmennusten välillä on ollut hyvä vain hieman haahuilla, yrittää muistella oppeja ja ratsastaa koska on ollut pakko. Ei kenenkään pitäisi olla pakko tehdä mitään, etenkään ratsastaa. Sen pitäisi olla jotain sellaista mitä tekee, koska siitä nauttii. Minne ja milloin oikein jätin tämän tärkeimmistä tärkeimmän ohjenuoran?

Viime viikonlopun valmennuksessa tapahtui jotain käsittämätöntä. Okei, monta käsittämätöntä juttua tapahtui, mutta kerron niistä erikseen omassa postauksessaan. Tässä kuitenkin yksi niistä, joka vaikutti kaikkeen: uskalsin. Kyllä, uskalsin ratsastaa. Rölli on sen puolen hevosia, jotka mielellään juoksevat ratsastajan apuja “karkuun”, joten kaiken teorian mukaan sen pitäisi olla niitä hevosia, joita ratsastetaan vain entistä enemmän ja tarkemmin.

Valmentajani on siinä määrin ihana, että hän todellakin pistää minut (hevosta unohtamatta) töihin. Keskityn jokaisessa valmennuksessa vain ja ainoastaan käsillä olevaan hetkeen ja tehtävään. Opin aina jotain uutta. Nyt opin sen, että Rölli ei todellakaan pelkää pitkää raippaa, ei tuulta, ei ohiajavia autoja, eikä myöskään lähde kaahaamaan hillitöntä vauhtia eteenpäin jos siltä pyytää jotain. Se jopa, niin hullulta kuin se kuulostaakin, nauttii siitä, että se saa tehdä töitä. Ja minä kun olin luullut aivan täysin päinvastaista.

Käsittämätöntä. Ihan täysin uskomattoman käsittämätöntä. Sunnuntailta mukaani tarttui muutakin kuin vain uusia oppeja hevosista ja ratsastuksesta. Sain uutta päättäväisyyttä, rohkeutta ja pelottomuutta ja nyt minusta tuntuu, että uskallan jälleen ratsastaa. Tämä valmennuskerta oli ehkä hienoin ja opettavaisin kokemukseni hetkeen. Taidan olla vieläkin jonkunlaisessa flow-tilassa leijumassa.

Millaisia ahaa-elämyksiä te olette kokeneet hevosen selässä? Taikka rattailla tai vaikka ihan maasta käsin? :)

P.S. Älkää huoliko, olen yhä täällä ja bloggaan innoissani. Pieni kirjoittajan blokki ja koeviikko vain ovat vieneet aikaa viime viikolla :(

Tauko tekee hyvää

Teki muuten hyvää niin ihmiselle kuin hevosellekin. Rölli oli niin paljon energisempi ja innokkaampi tekemään taas töitä viikon lomailun jälkeen. Oli ihan ilo huomata, että kentälle meno ei aiheuttanutkaan sellaisia en muuten tosiaan mene -reaktioita. Sama vaikutus oli myös tänne ohjien toiseen päähän - muistin taas miten onnekas ja kiitollinen olen näistä eläimistä.

  Kävin kävelemässä alkukäynnit maastossa. Miksi en ole edes ajatellut, että myös alkukäynnit voi käppäillä maastossa, eikä niitä pelkkiä loppukäyntejä. Heppa on iloinen ja sopivan pirtsakka, ratsastaja on iloinen ja sopivan pirtsakka. Viikonloppuna olisi taas valmennuksen vuoro ja vihdoin pääsen Röllillä paikan päälle. Ihan pakko käydä nyt kesällä ajamassa itselle se pikku e -kortti, niin ei tarvitse ruinailla kyytejä ja jäädä muiden menemisistä riippuvaisiksi.  

Laukka paranee laukannostoilla. Tämänkin olen huomannut tällä viikolla. Rölli on muuten oppinut myös ääniavun laukannostolle, mahtavaa. En tiedä onko siitä hirveästi hyötyä muuta kuin juoksutuksessa ja mahdollisesti irtohypytyksessä, mutta onpahan mulla nyt älykäs hevonen. (just kidding :D) Nyt on muuten jo mahdollisuus mennä pellolle – ajattelin tänään rohkaistaa mieleni ja kipittää kohti peltoa. Olisi kunnolla tilaa ja askel saisi varmasti muutaman sentin lisäpituutta ja lennokkuutta kun siellä painelisi menemään.

Ratsastan usein joko ihan aikaisin aamulla tai sitten myöhään illalla. Arkisin se kallistuu lähinnä iltaan, koska aurinko armas paistaa nykyään jo siihen iltayhteentoista asti. No, ihan silloin en enää hyppää selkään tai kolistele talliin häiritsemään hevosia, mutta ei tee tiukkaakaan olla vielä ysiltä tallilla. Unohdun myös aina ratsastuksen jälkeen huoltamaan hevosia ja piipertämään sinne vielä vaikka mitä. Ajattelen, että hevonen on kokonaisuus ja fysiikaltaan about samankaltainen kuin ihminenkin. (Tottakai hepan lihakset on vähän isompia ja muuta sellaista) Ihmisen fysiikka ja hyvinvointi on aina ollut sydäntäni lähellä ja minua kiinnostaa erityisesti se, miten kroppa palautuu mahdollisimman hyvin urheilusuorituksesta. Urheilusuorituskin on elimistölle stressitilanne, uskokaa tai älkää. Sen takia tykkään käyttää pientä käsikäyttöistä laseria aina säännöllisesti pollejen lihaksille treenin jälkeen tai muuten vaan.

Meillä siis kotikäytössä Handy Cure -laser. Yksi parhaimmista eduista kun perhepiiriin kuuluu hevoshieroja - saa käyttöönsä kaikenlaista tilpehööriä. Voin tehdä tästäkin ihan erikseen oman postauksen, mutta kerron nyt tässä ihan lyhyesti, jos joku ei tiedä mikä laserin toimintaperiaate on tai mihin sitä käytetään. Laseria on siis käytetty jo kauan kivunlievitykseen, nivelille, lihaksille ja lihaskalvoille. Auttaa tulehduksiin, parantaa mikroverenkiertoa sekä edistää solujen uusiutumista. Handy Cure on hoitava laser, siitä ei siis tule samanlaista säteilyä, mitä esimerkiksi kosmetologisissa toimenpiteissä käytetään. Sitä ei juurikaan tunne, mutta huomaan, että koska hevosella on paljon herkempi tuntoaisti kuin ihmisellä, tuntee se myös säteilyn selvemmin. Olen käyttänyt kyseistä laitetta myös omaan loukkaantuneeseen polveeni ja olen huomannut, että se selvästi auttaa muunmuassa kipuun. 

Samoin se siis auttaa hevosellekin.  

                                                              

Tämän postauksen sijaan meikäläisen olisi pitänyt kirjoittaa äikän esseetä, mutta ehtiihän tässä... :D Onko teillä mitään kikkakolmosia hevosen hyvinvointiin, liikuvuuteen tai palautumiseen liittyen?

Kesän ensimmäinen pikkuinen on täällä

Ja itseasiassa samalla se on meidän tallin ensimmäinen suomenhevosvarsa ikinä.

"Roosa"

tamma
Emä: Vapun Ilo
Isä: Vokmar
syntynyt: 4.5.2016

Tehtävä: ota hieno ja taiteellinen kuva varsasta vastavaloon

Todellisuus: varsa juoksee onnellisena ympäriinsä ja kuvat epäonnistuvat

Liikaa ihmeteltävää, ehtii vain vähän tutkia ruohoa - sekunti tämän kuvan jälkeen pikkuneiti oli jo taas menossa

Neljäs päivä toukokuuta Roosan päivänä (heh, voi kun me ollaan niin mielikuvituksekkaita nimien keksimisessä) saapui maailmaan tälläinen pieni tytöntyllerö. Isokokoinen, pieni tähti otsassa ja yksi puolisukka vasemmassa takajalassa. Saanhan jäädä ihan vaan hetkeksi tähän ihanaan, vaaleanpunaiseen varsakuplaan olemaan? Ostin muuten hevosmessuilta vaaleanpunaisen varsariimun ja vaikka sanoinkin tasa-arvon nimissä, että sitä voi käyttää ihan yhtä hyvin myös orivarsa niin kyllä se nyt tämän tytön päähän menee.

Näin on varsa 1/2 ulkona. Toinen olisi vielä tulossa, noin kuukauden päästä.

Eikö varsat olekin vaan niin se kesän the juttu?

Tää on nyt se virallinen kesänaloitus

Huhhuh! Lämmintä ja kivaa.

Oon ollut äärimmäisen laiskana vappua edeltäneellä viikolla. Kuten ehkä tästä postausten määrästä saattaa huomata - zero. En ratsastanut kertaakaan. En siis oikeasti kertaakaan. Hepat sai viettää ihan vapaaviikon. Ihan käsittämätöntä. Tällä viikolla oon onneksi petrannut asiaa ja hepat on palanneet takaisin sorvin ääreen. Joskus tekee ihan hyvääkin pitää pientä vapaata. vaikka rakastankin ratsastusta aivan äärettömästi, löytyy pienen tauon jälkeen aina yksi ylimääräinen vaihde omaan tekemiseen. Jaksaa taas antaa sen 110 prosenttiä tälle.

 Vielä hetki sitten näytti tältä. Epätoivoinen Inkku hamuilee pienimpiäkin ruohonkorsia kohti.

Ja nyt vihertää jo ihan kunnolla. Tää tuli ihan sormia napsauttamalla ja Röllillekin syttyi hullunkiilto silmään.

Täällä päin on muuten jo ihan vihreetä, pollet on menny aivan hulluiksi tästä ihanan, rehevän ruohon määrästä. Inkku on aina ollut niin perso ruualle ettei tottakaan, mutta nyt täytyy senkin opetella pientä kärsivällisyyttä laidunruohon suhteen. Kaviokuumeesta toipuva täytyy aina totuttaa "hiljaa hyvä tulee" -menetelmällä, etenkin näin keväisin. (Vai onks tää nyt sit kesä jo kun saa kulkea shortseissa?) Jos en ihan väärässä ole, niin edellisyönä oli jopa pientä pakkasta. Hyvä asia hytyköiden ja kesäihottumaisten kannalta, huono asia ruohon ja laiduntamisen kannalta.

Innostuin piirtämään pitkästä aikaa lyijykynillä. Ihan kivojahan niistä tuli, vaikkakaan ei ihan malliensa näköisiä.

Rölliä olen odottanut hierottavaksi - tuntuu, että se on vähän jäykkä oikealta puolelta. Juoksuttaessa ei halunnut mennä oikeaan kierrokseen oikeastaan millään, joten varmaan pieni (tai iso) lihaskalvojen ja -jumien avaus olisi paikallaan. Laseriahan käytän tosi usein - päivittäin Inkun etukavioille, ruununrajaan sekä lautasille ja SI-niveleen, mutta voisi koittaa Röllillekin aina toisinaan jos joku paikka tuntuu ikävältä tai jumiselta. 

Vaikka ei varsinaisesti liitykään hevosiin, niin meidän hulivilipoika malttoi kerrankin pysähtyä, olihan siitä nyt kuva otettava.

Huomaa muuten ihanasti taas kerran, miten energiatasot oikein nousee kun aurinko paistaa, linnut laulaa ja luonto vihertää. (Pitäisi varmaan tehdä tästä joku hyvänolonblogi kun en enää muusta puhukaan kuin hyvinvoinnista...:D) Voisi olla kohta aika jo mennä testaamaan metsäpolkuja, ehkä ne olisi jo näillä keleillä kuivaneet niin, että pääsisi hevosten kanssa luonnon helmaan. Peltolaukkaa en ole myöskään vielä uskaltanut kokeilla, kai ne pellotkin nyt olisi jo tässä vaiheessa kuivaneet? 

Nyt on muuten meidän tallista hävinnyt viimeinenkin oripoika. Okei, ei sentään hävinnyt vaan muuttunut ruunaksi. Vikingur, Röllin tarhakaveri on jo ihan selvästi alkanut kasvattaa ruunamahaa. Eikä ruunauksesta ole kuin pari viikkoa. On se jo ihan selkeä ruuna. Vikingur oli äärettömän lempeä luonteeltaan jo orina, vaikka tottahan ruunaus aina tasoittaa niitä keväisiä hormonihyppäyksiä. Hieno ori olisi siitä varmasti tullut, vaikkakaan jalostuskäyttöön se ei askellajiensa puolesta sitten olisikaan ehkä sopinut. Toisaalta parempi näin, aina on yksi huoli vähemmän kun kaikki poikapuoliset on ruunia :D

Talvella poika oli vielä autuaan tietämätön keväällä tapahtuvasta pallien lähdöstä... Kjeh.

Ja nyt meikäläinen suuntaa tästä parvekkeelta talliin - aamupäivällä (illalla) on vielä hyvää aikaa treenata hevosia kun ei ole niin järjettömän kuuma. Ja hei, kesälomaan on ainakin täälläpäin enää vajaa kuukausi! Kohta saa taas nauttia ihan kunnon lomasta. (Ei vaineskaan, meikähän lukee koko kesän ahkerasti kirjoituksiin ja pääsykokeisiin... not) Seuraavassa postauksessa nähdäänkin jo uuden elämän ihmeen parissa ;)