Projekti nimeltä Pulla

Sitä on ilmassa nyt. Kevättä meinaan. En ole millään malttanut istua koneen ääreen kirjoittamaan, koska keli kutsuu ulos ja terveydentila sen jo sallii, jee! 

Koulu alkoi taas virallisesti tällä viikolla, peräti kolme kurssia on miulla vikassa jaksossa :D Ihan hyvä asia siis, jääpähän enemmän aikaa hevosille ja muulle elämälle. Toki tasapainovakioiden laskeminen on mielenkiintoista mutta pakko myöntää, että mieluummin seison ulkona talvikarvakuorrutteen peitossa kuin istun tunkkaisessa luokkahuoneessa.

Rölli on ollut tällä viikolla vähän känkkäränkkä. Se on ihan selkeesti alkanut kyllästyä ainaiseen kentällä jauhamiseen. Siispä olen viime aikoina ratsastanut enemmän tiellä - pelloille tai metsäpoluille ei kehtaa ihan vielä mennä ennen kuin maa on kokonaan kuivunut. En halua löytää itseäni tai hevosta naamat mudassa maanpinnan tasolta. Pitäisi myös ajaa sillä taas - viimeksi helmikuussa on poika valjastettu kärryjen eteen ja tuntuu, että olisi jo aikakin. Jos nyt edes saisin aikaiseksi vaikka ohjasajaa. Tulisi vähän vaihtelua kun niin helposti jää junnaamaan niihin samoihin kaavoihin. (laiskuuttako?)

Tsihih, oli pakko ottaa kuva kun molemmat pollet näytti niin hassuilta syödessään täysrehuja.

Ja tosiaan, otsikkoon viitaten - olen ottanut nyt työni alle pienen projektin. Pullasta kuosiin. Baldwin-niminen on tämä eräs kahdeksanvuotias ruunapoika jolle on päässyt talven aikana kasvamaan hienoinen heinämaha. Niin, maha on herralla kuin pullataikinan kasvattama ja nyt jos koskaan on tullut aika sulattaa tuo ylimääräinen vararengas mahan ympäriltä ja get back in shape.

  Heti alusta alkaen on ollut selvää, että tämä kyseinen poika on todellinen herrasmies. Itsepäinen se on kuin mikä, mutta tavattoman selväpäinen ja kuuliainen. Voisin alkaa pientä päiväkirjaa pitämään pojan edistyksestä - odotan nimittäin innolla mitä tästä tulee! Ratsastusta ja ajotreeniä pojallahan on jo muutama vuosi takana, joten tarkoitus on enemmänkin monipuolistaa sen osaamista. Josko meillä olisi sitten kesän jälkeen jo sutjakka harrastehevonen alla?

Palleroprojektin tähti. Pientä pyöreyttä havaittavissa.

Inkku. Ei vitsi että yksi pieni hevonen voi tehdä ihmisen onnelliseksi. Eläinlääkäri tuli ja meni, Inkulla alkaa voima jo potkia karsinalevon jälkeen ja terveys on taas kohdallaan. Onneksi. 

Yleensä niin kiltti ja rauhallinen tyttö yritti pukitella jo taluttaessani sitä pihalla. Käsittämätöntä riemua paloi pienen ystävän silmissä. Onnellinen hevonen - onnellinen omistaja! Kerron seuraavissa postauksissa vähän lisää hevoseni kuntoutuksesta ja kuntoutumisesta.

Maailman huonolaatuisin ja tärähtänein kuva, mutta parasta mihin kykenin tuona hetkenä.

Kyllä kevät tekee ihmisen onnelliseksi. Oikeasti. Ollaanhan siellä ruudun takana samaa mieltä?

Kuvakavalkadi kumisaappaat jalassa

Oli tuulinen päivä huhtikuun alussa. Kevään saattoi jo tuntea ihollaan. Maa oli märkä ja mutainen, eikä aurinkokaan paistanut. Silti me raahasimme jalkamme ja kameramme ja menimme ottamaan kuvia. Hevonen oli piehtaroinut mudassa ja sen jälkeen ottanut aurinkoa - karvapeite kertoi tarinaansa eläimen onnenhetkistä. Ja niin. Tässäpä teille tuloksia sen enempää runoilematta.

 1.

 2.

3.

4.

5.

6.

7. ja hän vain lepäilee

8.

9.

10.

11.

12.

Osa kuvista vedettiin sitten läpällä kun huomattiin että ei se nyt ihan mee niinku pitäis. Onneksi joukkoon mahtuu aina myös jotain ihan hyviäkin otoksia. Ehkä... :D Ja kuvista jälleen kerran kiitokset ihanalle Tiialle!

Mitkä kuvista oli teidän lemppareita?

Näin sitä sairastutaan jokainen vuorollaan

Meidän kenttä ei ole vieläkään sulanut kokonaan. Tottakai sijainti metsän vieressä vaikuttaa, mutta se on vähän harmi, että ei pääse ottamaan kentän koko kapasiteettia käyttöön. Etenkin kun meillä maneesittomilla se outdoor season on every season.

Sinänsä kentän huonokuntoisuus ei ole haitannut koska olen itsekin ollut varsin huonokuntoinen - keuhkoputkentulehdus jyllää ja sehän ei ihan varmaan mene ohi ilman lepoa. En vaan malttaisi millään. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin ihana kevätaurinko taivaalla ja minä sisällä pimennysverhojen takana. No, kun ei usko niin ei usko. Tänään uskaltauduin jopa kävelylenkille auringonpaisteen houkuttelemana, se oli ihan jees vaikka en millään olisi malttanut vain kävellä. Voi miksi ihmisen on niin hankala myöntää oma kyvyttömyytensä?

Tosiaan sen ihmeempiä treenejä en ole päässyt Röllin kanssa tekemään. Raah. Parhaani kuitenkin teen, oli ne olosuhteet mitkä tahansa. Torstaina iskin hetken mielijohteesta ystävälleni viestiä ja hän tuli ottamaan kuvia minusta ja Röllistä. Hienoja kuvia tulikin vaikka polle näyttää about siltä että se on pyörinyt mutavellissä ja hiekassa koko viikon. Nyt on taas vähän kuvamateriaalia postauksiin, inhottaa kun välillä olisi postausinspistä mutta ei lainkaan kuvia. Nyt on taas niitä hetkeksi. Kuvista siis iso kiitos Tiialle!

Koska oma ratsastukseni on ollut nämä viikot varsin puutteellista, olen käynyt pitämässä kaverilleni "valmennusta" (= yrittänyt esittää jokseenkin muka-ammattitaitoista opettajaa ja karjunut naama punaisena ulkoavuista). Vitsi se on kivaa! Rakastan "tuntien pitämistä" ja ohjausta. Parasta oli kun nuorempana autoin talutustuntilaisia lähitallilla. Ehkä miusta joskus tulee vielä ammattivalmentaja, we shall see...

Rölli oli tarkoitus klipata nyt kun ei ole enää ollut yöpakkasia mutta voi video kun se oli likainen. Tietenkään en saanut aikaiseksi pestä sitä heti, että se olisi ehtinyt kuivaa klippausta varten. No, onhan tässä vielä aikaa kun ei me mihinkään näytille olla vähään aikaan menossa. Ei se haittaa vaikka heppa näyttääkin vähän turalta :D

Ja Inkku. Se on vieläkin kipeä. Sitä on nyt hoidettu akupunktion ja laserin voimin, oon myös hieronut sen lautasille arnika+msm -geeliä. Auttanut se on, ehkä. Eläinlääkäri on tulossa katsomaan sitä ensi viikolla ja tavallaan olen helpottunut, tavallaan paniikissa. Eihän sitä ikinä tiedä mikä tuomio sieltä tulee vai tuleeko mitään. Ehkä enemmän kuin mitään muuta, pelkään sitä, että edes eläinlääkäri ei tiedä mikä Inkkua vaivaa. Seisoskellaan sitten kaikki vaan sormi suussa ja ihmetellään, että mikä on vikana. Kaikkein mystisintä tässä on, että se ei vaikuta yhtään kipeältä. Sen ruokahalu on vähintään yhtä suuri kuin aina ennenkin ja aina kun tallissa joku pyörii, se hörisee ja tulee rapsutettavaksi tai yrittää haukata palan viereisen karsinan kaverista. En tiedä, en käsitä, en ymmärrä.

Seuraavaan postaukseen voisin tehdä vaikka pienen koonnin näistä Tiian ottamista kuvista. Jostain syystä Rölli oli ihan kunnon linssilude ja mie sen sijaan näytän jokaisessa kuvassa hirviöltä. Toisia ei vain ole luotu kameran eteen, pitäisi se jo ilmeisesti uskoa. :D

Postaushaaste: Pahin tippumiseni

Ei saisi kai sanoa ja nyt pitäisi koputtaa puuta sekä ottaa kaikki neliapilat ja taikavarvut käyttöön, mutta... Uskotteko, että en ole koskaan tippunut pahasti kaikkien näiden kolmentoista vuoden aikana, joina olen ratsastusta harrastanut?

Ette?

No, uskotte varmasti sen jos sanon, että tippunut olen. Monta kertaa. Todella monta. Eikös vanha sanonta menekin niin, että oikeaksi ratsastajaksi tulee vasta sitten, kun on tippunut sata kertaa? Uskoisin, että olen sen määrän ainakin tippunut (okei, ehkä puolet siitä) ja tippumiseksi lasken myös ne luiskahdukset alas selästä satuloimattomalta hevoselta.

Hauskoja tippumisia on kuitenkin sattunut. Kerran ratsastin Millillä kentällä ilman satulaa. Kentän portti on meillä kaksi köyttä, joista alempi oli silloisella kerralla jäänyt auki. Kaikki meni ihan loistavasti, Millillä on toisinan ollut tapana lähteä kipittämään kentän toisesta päästä portille jos sillä unohtaa ratsastaa. Kukapa meistä ei toisinaan jäisi unelmoimaan muista asioista kun istuu hevosen selässä. Niin tein sillä kerralla jolloin Milli huomasi tilaisuutensa tulleen. Se lähti kiitämään possupassia hirveää vauhtia kohti kentän porttia eikä siinä paljon pidätteet auttaneet. Milli on niitä hevosia jotka menee vaan entistä kovempaa jos niitä yrittää ohjista pidättää. Äiti ja iskä katsovat kauhistuneena (tai ehkä huvittuneena) vierestä kun Milli porhaltaa portista läpi meikä selässään. Portin ylänaru oli juuri sopivalla korkeudella Millin sujahtaa siitä ali - ja minun tippua selästä. Naru pyyhkäisi minut alas kuin elokuvissa. Luisuin hepan takapuolen päältä selälleni maahan ja jäin tuijottamaan taivasta. Hetken järkytyksestä toivuttuani aloin nauraa. Oli se vähän hassua.

Onneksi olen aina tippumisten jälkeen noussut takaisin satulaan. Joskus on sattunut enemmän, joskus vähemmän, mutta kammoa tai erityisiä pelkotiloja ei ole jäänyt. On tullut tiputtua useasti kun olen mennyt ilman satulaa. Vaikka se kehittääkin hyvin tasapainoa, kehittää se myös sitä tippumistaitoa. 

Jokaisen ratsastajan olisi hyvä tiedostaa se, että sieltä satulasta tulee ennemmin tai myöhemmin lentämään alas. Nuorempana ne kolhut ja kolahdukset on kestänyt aina hyvin, naurattaa vähän ajatella että näinkin "vanha" kuin olen, sattuu tippuminen varmasti enemmän nykyään kuin kymmenen vuotta sitten. Hyvä lihaskunto ja kropan liikkuvuus on tässäkin avainasemassa. Mitä paremmin palaudut urheilusuorituksesta ja mitä paremmassa fyysisessä kunnossa olet, sitä parempi on palautua myös maahan päättyneestä ilmalennosta. Ja se kypärä. Kypärä, kypärä ja kypärä. Suomessa aika hyvin on kypärän käyttö hanskassa, mutta esimerkiksi Keski-Euroopassa näkee yllättävän paljon ilman kypärää ratsastusta. Miksi? Helppo, vaivaton ja nykyään jopa todella edullinen henkivakuutus.

Monta kertaa olen meinannut tippua. Monta kertaa olen myös pelännyt tippuvani. Siihenkin on varmasti pienempänä vaikuttanut puutteellinen ratsastustaito ja hienoinen paniikki mielessäni. Koskaan en ole varsinaisesti pelännyt satuttavani itseäni tippuessani, vaan ehkä enemmänkin olen pelännyt sitä kontrollin menettämistä. Se on kuitenkin toisen postauksen aihe. Nyt koputtelen puuta ja toivon, etten manaa itseäni tippumaan jo huomenna kun tämän postauksen menin kirjoittamaan.

Oletteko te tippuneet monta kertaa? Ja onko koskaan sattunut mitään? Ja bloggaavat lukijani, osallistukaa ihmeessä jalustin.netin postaushaasteeseen, lueskelisin teidän tippumistarinoita mielelläni! heheh

Messuviikonloppu Tampereella

Hevoset 2016 -messujen nettisivuilla luki, että kävijöiden tulisi suosia mieluummin julkisia kuin tulla omalla autolla. Koska olen nuori kapinallinen, tulin tietysti omalla autolla. Huristelin ysitietä vähän yhdeksän jälkeen hirveässä kiireessä - halusin päästä näkemään Christopher Wegeliuksen klinikan ja hämäläiset ajavat motarillakin aika hitaasti. Noh, vitsi vitsinä, pääsin kuitenkin paikan päälle ja vietin seuraavat kahdeksan tuntia sitten messukeskuksessa.

Niin paljon uutta opittavaa, ostettavaa ja nähtävää, että vähemmästäkin menee pää pyörälle. Esteklinikka oli loistavaa katseltavaa, vaikka en varsinainen esteratsastaja olekaan. Oli hienoa kuulla Wegeliuksen olevan samoilla linjoilla kuin minäkin siinä, että hevosen kanssa työskennellään juuri se aika minkä se tarvitsee, oli se sitten viisi tai viisikymmentä minuuttia. Ei paahdeta menemään tuntia kentällä ja isketä hevosta hikisenä karsinaan jalat maitohapoista täristen vaan hoidetaan homma niin, että sekä hevoselle että ratsastajalle jää työskentelystä hyvä mieli. 

Tykkään messuista erityisesti niiden sisältämän tunnelman takia. Paljon ihmisiä, jotka kaikki (tai ainakin suurin osa) jakavat saman kiinnostuksen noihin hienoihin eläimiin ja urheiluun. Kuulin jostain, että tänä vuonna olisi jopa ollut ennätysmäärä kävijöitä. En ole ihan varma siitä, mutta lauantai oli ainakin niin tupaten täynnä, että sain ostettua ruuaksi pelkän pehmiksen. :D Noh, nälän heikentämänä jaksoin kuitenkin sinnitellä aina sinne asti, että näin messujen islanninhevosshown eli ainakin meikäläiselle sen messujen kohokohdan Marko Björsin klinikan lisäksi.

Ja voi vitsi miten hienolta se näyttikään. Vierestä kuului pari kommenttia ei-issikkaharrastajilta, miten helppoa se on, ei tarvitse kuin istua kyydissä. Noh, näin paremmissakin piireissä. 

Jaksan aina ihailla Arnellan hymyä, en tajua miten on mahdollista saada hidas töltti näyttämään niin helpolta ja vielä hymyillä selässä samaan aikaan. Eipä hänelle mestariratsastaja-merkkiä turhaan ole annettu. Upealta näytti toki myös Juhan, Annikan ja Oonan meno. Onneksi hyvien ratsastajien katsomisesta ei voi kuin oppia, joten ehkä joskus löydän itsenikin sieltä lavalta. (toiveajatteluako muka...) Anna Andersén selitti askellajeista ja kilpailusuorituksista tosi selkeästi, en tosin osaa sanoa miltä se kuulosti sellaisen korvaan, joka ei ole islanninhevosiin perehtynyt - toivottavasti muutkin saivat siitä jotain irti kuin vain "issikalla on se töltti ja se vaan menee sitä" -ajattelua.

Tottakai messuilta tarttui mukaan myös kaikenlaista ostettavaa: riimuja, ratsastushanskaa, harjakassia, heppanameja ja viiden euron pehmoponi. Miksi? Miksei.

Kieli keskellä suuta keskityn tärkeään tehtävään - uuden riimun valitsemiseen Inkulle.

Ja voi kääk - rotuesittelyssä suomenhevosten työhevoslinjaa esittelevä heppa vei täysin sydämeni. Ihana! Muutenkin rotuesittely oli ihan loistava - huomasin vuonohevosten esittelyssä ihan selkeitä muodostelmaluistelun elementtejä: oli myllyä, blokkia ja pivotusta... Sitä katsellessani mietin jopa, että miksei ole keksitty muodostelmaratsastusta yhdeksi ratsastuksen alalajeista. Hmm...

All in all, messut olivat aivan ihana tapahtuma jälleen kerran ja kotiin lähdin rahapussi tyhjänä ja mieli täynnä uutta ideaa ja inspiraatiota. Lauantain hengailin siellä koko päivän ihan yksinäni vain kamera seurana mutta sunnuntaina sain mukaani ei-hevosihmisen ystäväni - vielä täysin vapaaehtoisesti - mikä oli ihan mahtavaa! Huomasin jopa pientä kiinnostusta Marko Björsin kouluratsastusklinikkaan hänen suunnaltaan, heheh.

Kävittekö te messuilla ja jos kävitte, mikä oli teidän messujen kohokohta? Ja löytyikö mukaan uusia heppatavaroita?