Ratsastuksen ilo

Tiistaina hevosen selässä huomasin itsessäni jotakin outoa, kummallista onnentunnetta. Riemua, oikeastaan. Älkää käsittäkö väärin, tottakai nautin ja olen aina nauttinut ratsastuksesta mitä suurimmissa määrin, mutta jostain syystä minut valtasi suoranainen vapaus.

Kopsuttelin menemään hiekkatietä pitkin rentoa ravia ja huomasin, että tämähän on kivaa. Tai ehkä kiva on väärä sana sille tunteelle, mitä koin. Rölli oli rento ja kuulolla, meillä oli kai eräänlainen sanaton kontakti. Ja sitten minä, nössöratsastajista nössöin, uskaltauduin jopa ravaamaan isolla pellolla. Mitään käsittämätöntä pukkilaukkashowta ei tapahtunut (niinkuin olisi muka koskaan muulloinkaan tapahtunut), me vain menimme ja kaikki oli kivaa ja molemmilla oli hyvä mieli – niin hevosella kuin ratsastajallakin. Itseasiassa niin hyvä mieli, että Röllin vasen etukenkä irtosi vauhdin hurmasta.

Olen tiedostanut jo pitkään suorittavani ratsastusta. Joka kerralle on tavoite ja kun tavoitteeseen, tai johonkin sinne päin, on päästy, voin huoahtaa helpotuksesta ja hypätä alas selästä muka hyvillä mielin. Minne olen unohtanut sen tärkeimmän pointin, sen minkä takia aikoinaan aloitin ratsastuksen? Sen, että tykkään siitä. Rakastan sitä. Rakastan niitä eläimiä, joiden kanssa olen tekemisissä. Valmennusten välillä on ollut hyvä vain hieman haahuilla, yrittää muistella oppeja ja ratsastaa koska on ollut pakko. Ei kenenkään pitäisi olla pakko tehdä mitään, etenkään ratsastaa. Sen pitäisi olla jotain sellaista mitä tekee, koska siitä nauttii. Minne ja milloin oikein jätin tämän tärkeimmistä tärkeimmän ohjenuoran?

Viime viikonlopun valmennuksessa tapahtui jotain käsittämätöntä. Okei, monta käsittämätöntä juttua tapahtui, mutta kerron niistä erikseen omassa postauksessaan. Tässä kuitenkin yksi niistä, joka vaikutti kaikkeen: uskalsin. Kyllä, uskalsin ratsastaa. Rölli on sen puolen hevosia, jotka mielellään juoksevat ratsastajan apuja “karkuun”, joten kaiken teorian mukaan sen pitäisi olla niitä hevosia, joita ratsastetaan vain entistä enemmän ja tarkemmin.

Valmentajani on siinä määrin ihana, että hän todellakin pistää minut (hevosta unohtamatta) töihin. Keskityn jokaisessa valmennuksessa vain ja ainoastaan käsillä olevaan hetkeen ja tehtävään. Opin aina jotain uutta. Nyt opin sen, että Rölli ei todellakaan pelkää pitkää raippaa, ei tuulta, ei ohiajavia autoja, eikä myöskään lähde kaahaamaan hillitöntä vauhtia eteenpäin jos siltä pyytää jotain. Se jopa, niin hullulta kuin se kuulostaakin, nauttii siitä, että se saa tehdä töitä. Ja minä kun olin luullut aivan täysin päinvastaista.

Käsittämätöntä. Ihan täysin uskomattoman käsittämätöntä. Sunnuntailta mukaani tarttui muutakin kuin vain uusia oppeja hevosista ja ratsastuksesta. Sain uutta päättäväisyyttä, rohkeutta ja pelottomuutta ja nyt minusta tuntuu, että uskallan jälleen ratsastaa. Tämä valmennuskerta oli ehkä hienoin ja opettavaisin kokemukseni hetkeen. Taidan olla vieläkin jonkunlaisessa flow-tilassa leijumassa.

Millaisia ahaa-elämyksiä te olette kokeneet hevosen selässä? Taikka rattailla tai vaikka ihan maasta käsin? :)

P.S. Älkää huoliko, olen yhä täällä ja bloggaan innoissani. Pieni kirjoittajan blokki ja koeviikko vain ovat vieneet aikaa viime viikolla :(