Tää on nyt se virallinen kesänaloitus

Huhhuh! Lämmintä ja kivaa.

Oon ollut äärimmäisen laiskana vappua edeltäneellä viikolla. Kuten ehkä tästä postausten määrästä saattaa huomata - zero. En ratsastanut kertaakaan. En siis oikeasti kertaakaan. Hepat sai viettää ihan vapaaviikon. Ihan käsittämätöntä. Tällä viikolla oon onneksi petrannut asiaa ja hepat on palanneet takaisin sorvin ääreen. Joskus tekee ihan hyvääkin pitää pientä vapaata. vaikka rakastankin ratsastusta aivan äärettömästi, löytyy pienen tauon jälkeen aina yksi ylimääräinen vaihde omaan tekemiseen. Jaksaa taas antaa sen 110 prosenttiä tälle.

 Vielä hetki sitten näytti tältä. Epätoivoinen Inkku hamuilee pienimpiäkin ruohonkorsia kohti.

Ja nyt vihertää jo ihan kunnolla. Tää tuli ihan sormia napsauttamalla ja Röllillekin syttyi hullunkiilto silmään.

Täällä päin on muuten jo ihan vihreetä, pollet on menny aivan hulluiksi tästä ihanan, rehevän ruohon määrästä. Inkku on aina ollut niin perso ruualle ettei tottakaan, mutta nyt täytyy senkin opetella pientä kärsivällisyyttä laidunruohon suhteen. Kaviokuumeesta toipuva täytyy aina totuttaa "hiljaa hyvä tulee" -menetelmällä, etenkin näin keväisin. (Vai onks tää nyt sit kesä jo kun saa kulkea shortseissa?) Jos en ihan väärässä ole, niin edellisyönä oli jopa pientä pakkasta. Hyvä asia hytyköiden ja kesäihottumaisten kannalta, huono asia ruohon ja laiduntamisen kannalta.

Innostuin piirtämään pitkästä aikaa lyijykynillä. Ihan kivojahan niistä tuli, vaikkakaan ei ihan malliensa näköisiä.

Rölliä olen odottanut hierottavaksi - tuntuu, että se on vähän jäykkä oikealta puolelta. Juoksuttaessa ei halunnut mennä oikeaan kierrokseen oikeastaan millään, joten varmaan pieni (tai iso) lihaskalvojen ja -jumien avaus olisi paikallaan. Laseriahan käytän tosi usein - päivittäin Inkun etukavioille, ruununrajaan sekä lautasille ja SI-niveleen, mutta voisi koittaa Röllillekin aina toisinaan jos joku paikka tuntuu ikävältä tai jumiselta. 

Vaikka ei varsinaisesti liitykään hevosiin, niin meidän hulivilipoika malttoi kerrankin pysähtyä, olihan siitä nyt kuva otettava.

Huomaa muuten ihanasti taas kerran, miten energiatasot oikein nousee kun aurinko paistaa, linnut laulaa ja luonto vihertää. (Pitäisi varmaan tehdä tästä joku hyvänolonblogi kun en enää muusta puhukaan kuin hyvinvoinnista...:D) Voisi olla kohta aika jo mennä testaamaan metsäpolkuja, ehkä ne olisi jo näillä keleillä kuivaneet niin, että pääsisi hevosten kanssa luonnon helmaan. Peltolaukkaa en ole myöskään vielä uskaltanut kokeilla, kai ne pellotkin nyt olisi jo tässä vaiheessa kuivaneet? 

Nyt on muuten meidän tallista hävinnyt viimeinenkin oripoika. Okei, ei sentään hävinnyt vaan muuttunut ruunaksi. Vikingur, Röllin tarhakaveri on jo ihan selvästi alkanut kasvattaa ruunamahaa. Eikä ruunauksesta ole kuin pari viikkoa. On se jo ihan selkeä ruuna. Vikingur oli äärettömän lempeä luonteeltaan jo orina, vaikka tottahan ruunaus aina tasoittaa niitä keväisiä hormonihyppäyksiä. Hieno ori olisi siitä varmasti tullut, vaikkakaan jalostuskäyttöön se ei askellajiensa puolesta sitten olisikaan ehkä sopinut. Toisaalta parempi näin, aina on yksi huoli vähemmän kun kaikki poikapuoliset on ruunia :D

Talvella poika oli vielä autuaan tietämätön keväällä tapahtuvasta pallien lähdöstä... Kjeh.

Ja nyt meikäläinen suuntaa tästä parvekkeelta talliin - aamupäivällä (illalla) on vielä hyvää aikaa treenata hevosia kun ei ole niin järjettömän kuuma. Ja hei, kesälomaan on ainakin täälläpäin enää vajaa kuukausi! Kohta saa taas nauttia ihan kunnon lomasta. (Ei vaineskaan, meikähän lukee koko kesän ahkerasti kirjoituksiin ja pääsykokeisiin... not) Seuraavassa postauksessa nähdäänkin jo uuden elämän ihmeen parissa ;)

Hevoselleni

Sinussa näen kaiken sen
mitä koskaan kaipasin.
Olet täyttymys toiveen hiljaisen,
sinä ystävä läheisin.

Keskellä päivän arkisen
näen ilon ja hyvyyden.
Näen uskollisen sydämen,
näen viisauden syvyyden.

Sinussa näen luottamuksen
pienen ihmisen askeliin.
Lävitse pilvisen harmauden
jaksat uskoa ihmeisiin.

Sinussa näen rohkeuden
yhä katsoa tulevaan.
Tahdon kuiskata hiljaisen kiitoksen,
vaikken sanoja tunnekaan.

Anna-Mari Kaskinen

Ensimmäinen hevoseni. Rakkaimpani. Kiitos menneistä vuosista ja ennen kaikkea niistä tulevista.

Tuleeko minusta sittenkin isohevosihminen?

Talliin astellessani haistoin omituisen hajun. Siellähän haisee hevonen! Eikä mikä tahansa hevonen vaan luoja soikoon - iso hevonen. Olenko vain nenältäni outo vai onko joku muukin huomannut, että islanninhevonen haisee ihan erilaiselle kuin suomenhevonen? (tai mikä tahansa rotu for that matter) Kyllä vain. Selkeä suomenhevosen haju leijaili tallissa.

  Säikähdin itsekin intoani - ei kai minusta nyt vaan ole tulossa, klunks, isohevosihmistä? Sellaista, joka menee hevosvarustekauppaan ja pyytää riimusta kokoa x-full kun full on vähän nafti turvan kohdalta. Sellaista, jonka hevosen loimella voisi huputtaa auton. Sellaista, joka tarvitsee varusteille vähintään hehtaarin kokoisen kuivatushuoneen. Sellaista, joka tarvitsee jakkaran hevosensa selän harjaamiseen.

  Eikä. Kyllä.

No mitä jos minusta tulee isohevosihminen? Mitä se tarkoittaa? Tuleeko minusta vähemmän poni-ihminen? Tai enemmän iso? Vähemmän pieni? Millaisia isohevosihmiset ovat? Ovatko isohevosihmiset yhtään erilaisia verrattuna poni-ihmiseen? Olenko minä kumpaakaan vai olenko kuitenkin poni-ihminen? Miksi esitän näin paljon kysymyksiä?

"Iik, iso hevonen!"

Ikään kuin sillä olisi mitään väliä kumpaan lahkoon kokee kuuluvansa. Ei sillä ole. Olen vain itse luullut aina olevani poni-ihmisiä. Olen jäänyt sopivan käppänäksi 165 senttiseksi, joten olen aina pystynyt ratsastamaan myös niillä ponikokoisilla sen lisäksi, että minut on joskus harvoin istutettu myös niiden yli sataviisviis säkäisten selkään. Joo tekosyitä, en ole yhtään liian lyhyt menemään isollakaan hevosella. Jostain oudosta ja käsittämättömästä syystä olen kuitenkin aina tuntenut oloni kotoisammaksi siellä matalammalla. En tiedä, ehkä asia on vain korvieni välissä. Tai ehkä järjetön korkeanpaikan pelkoni vaikuttaa tähänkin asiaan. Olisiko se mahdollista?

"Joo, kyllä minulla on tosi hyvä olla täällä matalalla. Ei yhtään isompaa heppaa, kiitos."

Kerran ratsastuskouluvuosinani kävi hassu tapaus. Maastotunti oli aihe ja hevosena sellainen varsin pikkuinen 180 säkäinen. Hienoisessa paniikissa kipusin selkään ja unohdin kiireessä lyhentää oikean puolen jalustimen, jonka seurauksena toinen jalkani rötkötti noin puoli metriä alempana kuin toinen. Onnistuin myös ehkä jostain kummallisesta kontrollinpuutteesta johtuen jopa ravaamaan johtohevosen ohi ja kompastumaan juurakkoon. Alkutunnin "kauheuksien" jälkeen laukkasimme lopuksi leveällä hiekkatiellä ja kas kummaa - tunne oli mahtava! Maahan oli matkaa ainakin se sata metriä, mutta vapauden tunne oli huima ja hevosen pitkät askeleet keinuttivat eteenpäin. Oli se sittenkin hauskaa.

"This feels safe."

Niin. Olen siis noin 75 % ratsastusurastani ratsastanut niillä alle 155 senttimetrin hevosilla tai poneilla. Monet kaverini kehuivat aina miten ihanaa on ratsastaa oikein kunnon hevosella: istua korkealla, askeleet ovat tasaiset ja luonnekin siihen päälle mukavan tasainen. Ehei, en uskonut vaan katseeni harhaili yhä ponikokoisten suuntaan. Siispä minun osakseni jäivät ne pienet, kurittomat ja alkeisratsastajilta metkunsa oppineet ponit. En valita. En muista ratsastuskertaa, jota olisin katunut tai  valittanut - en varmasti olisi tällainen ratsastaja kuin olen nykyään jos en olisi koskaan ratsastanut niitä pieniä, kurittomia poneja. Toisaalta, olisinko vielä erilaisempi ratsastaja, jos olisinkin halunnut ratsastaa enemmän hevosia?

Niin hyvää ratsastusta kuolaimen alla.

Nyt minua kuitenkin kutkuttaa hassu tunne. Tallissamme on tällä hetkellä kaksi suomenhevosta. Kohta toivottavasti kolmas. Tästä taitaa alkaa uusi aikakausi elämässäni. Alan vihdoin luoda suhdetta niihin kauan kammoksumiini otuksiin, jotka ovat mielikuvissani olleet liian tasapainoisia, liian tylsiä ja liian isoja minun makuuni. Yhtäkkiä huomaan uusia puolia. Yhtäkkiä huomaankin haluavani taas sinne kolmen metrin korkeuteen keikkumaan. Hullua. Tästä kuullaan vielä.

Mikä on pitkäkoipinen, tutiseva ja tykkää leikkiä?

No varsa! Ihana pieni varsa. Meillä onkin vierähtänyt jo muutama vuosi siitä kun viimeisin varsa on syntynyt - 2013 Fyla frá Tuomela, tutummin Kikru. On siis jo kulunut liikaa aikaa siitä kun viimeksi näin ihanan pienen pikkuriikkisen hevosen poikasen. Tänä vuonna niitä olisi meidän tallille tulossa toivottavasti kaksin kappalein, jos kaikki menee hyvin. Ja nyt - mikä jännittävintä - meille olisi tulossa issikkavarsan lisäksi pieni suomenhevosvarsa!

Tässä eräs meidän kasvatti vuodelta 2008!

Iihihi, oon niin innoissani! Rakastan varsoja. Varsat on niin pieniä ja höpsöjä ja ihania. Varsojen kanssa on muuten oltava myös tarkkana - ne oppii niin äärettömän nopeesti esimerkiksi ei-toivotun taskujen hamuilun tai näykkimisen. Älä siis anna sen pienen pehmeän, hampaattoman suun leikkiä sormillasi tai hiuksillasi - se kostautuu varmasti myöhemmin! :D
  Erään päivän kahdeksan vuotta sitten muistan kuin eilisen. Oltiin menossa muutaman kaverin kanssa hakemaan paria tammaa laitumelta. Laidun on vähän mäkinen, joten jouduttiin kävelemään mäki ylös, että päästäisiin heppojen luo mäen taakse. Siinä me käveltiin ja naurettiin, kunnes joku huomasi epämääräisen hahmon seisoskelemassa hevosten luona. Siis mitä. Tihrustin ja tihrustin ennen kuin tajusin sen - siellähän oli varsa! Hirveällä kyydillä ja huudon siivittämänä lähdettiin juoksemaan alamäkeen kohti tallia: "Siellä on varsa! Äiti, siellä on varsa!" Sinne se oli putkahtanut laitumelle pieni. Ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen varsa, joka meillä on onnistunut syntymään laitumelle.

Yritin löytää koneelta kaikki mahdolliset varsakuvat, mutta en löytänyt kuin pari :( voihan nyyhky ja surku. Onneksi netissä on ihania ihmisiä, jotka tarjoavat maailman söpöimpiä varsakuvia käyttöön, esimerkiksi tämä! Saatte te lukijatkin pientä silmänruokaa. Onhan niitä kuvia tullut otettua aina kun mahdollista, lähinnä siitä syystä, että varsa-aika kestää vain sen muutaman kuukauden ja ennen kuin huomaakaan, on pienestä karvapallerosta kasvanut iso murrosikäinen kakara. 

  Harmittaa, etten ole ikinä nähnyt varsomista. Pienenä kuvittelin, että tottakai näkisin sen - kunhan vaan valvoisin ja odottaisin karsinan ovella - kyllä se sieltä putkahtaisi maailmaan meikäläisen silmien alla. Oi voi, kuinka väärässä olinkaan. Kaksitoista varsaa ja lähes kymmenen vuotta myöhemmin en ole vieläkään onnistunut näkemään varsomista. Kyllä ne hevoset on vaan niin jumalattoman ovelia. Vaikka olisit silmät ristissä onnistunut valvomaan koko yön, tulee se hetki jolloin käännät selkäsi kymmeneksi sekunniksi ja kun käännyt takaisin, on tammamammasi vierellä yhtäkkiä pieni, märkä kasa. Miten? Miten ne oikein tekee sen? Sen täytyy olla taikuutta. (tai sitten vaan jotain evoluutiobiologiaa, joojoo tiedetään) 

Nämä kaksi äärettömän upeaa kuvaa täältä. Muistakaa, että esimerkiksi Flickr-kuvia kopioidessa vain tietyt lisenssit sallivat sen, esimerkiksi juurikin Creative Commons.

Nyt hankinnassa on kuitenkin sellainen tallikamera. (miksi niitä kutsutaan?) Hihhei. NYT jos koskaan on meikäläisen pakko nähdä se varsominen. Se on vaan nähtävä.  Toisen hevosen laskettu aika on siinä ihan vähän vapun jälkeen ja toisen toukokuun lopussa. Innostuin jo hevosmessuilta ostamaan maailmansöpöimmän, vaaleanpunaisen varsariimun! Tulkoon tamma taikka ori, niin se menee sen päähän, jonka väritykseen se sopii!

Tämäkin kuva täältä.

Jee, ihania varsoja ja ihana kesä! Onko teillä tiedossa tulevia varsoja tai onko jo mahdollisesti syntyneitä? 

Kesä, oi kesä, olen ikävöinyt sinua jo syyskuusta

Mielikuvissani kesä on aina lämmin, yöt valoisia, sateet ovat korkeintaan raikkaita minuutin mittaisia kuuroja ja aurinko paistaa. Todellisuudessa aamulla ruoho kastelee jalat, päivällä on liian kuuma ratsastaa, polttiaiset ja kärpäset pörräävät ja ihottumaloimet on revitty rikki alle viikossa.

  Noh, ehkei ihan niinkään. Melkein ainakin. Kaikki kesäihottumahepan kanssa toimivat ainakin tietää sen miten loimet menee rikki. Ainakin toivottavasti vai onko meidän hepat muka ainoita? :D Syksyllä ja keväällä ei koskaan tiedä kumpaa ikävöi enemmän - pikkupakkasia ja puuterilunta vai lämpimiä juhannuspäiviä. Molemmissa on puolensa. Ihan oikeasti on - tiedän että siellä on niitä jotka ovat henkeen ja vereen kesäihmisiä, mutta on se talvikin ihan yhtä kiva!

Kummasti herää tässä vaiheessa muuten halu suunnitella kesää. Olisi mahtavaa viedä hepat vähäksi aikaa mökille laitumelle ja ratsastella siellä rauhallisia metsäteitä - tulisi vähän vaihtelua ainaiseen puurtamiseen. Ehkä se onnistuisi, saa nähdä. Olisi muuten ihan mahtavaa päästä uittamaan hevosta! En ole tainnut koskaan uittaa hevosta muuta kuin vähän käynyt rantavedessä pärskimässä. Sekin varmaan pitäisi kokea - ehkä tänä kesänä?

Ja ennen kesää olisi muuten hankinnassa se pitempi putki - vihdoin! Ei sitten muuta kuin kamera käteen ja räpsimään. Kävi muuten pieni kämmi tuon analogisen kameran kanssa (mikä se on? filmikamera?) heheh... Ostin siihen tosiaan filmirullan tammikuussa ja nyt viime viikolla otin viimeiset kuvat ja ihmettelin, että miksi ihmeessä se kelaa filmiä yhä, vaikka filmin pitäisi olla jo loppu. Noh, pikaisen selvittelyn jälkeen selvisi, että eihän se filmi ollut kelautunut koko aikana eikä näin ollen yhtäkään kuvaa ollut kyseiseltä ajanjaksolta tallentunut. Voihan kökkeli. Noh, nyt uusi yritys.

Ehdottomin lempijuttuni kesässä on se valon määrä josta olen ennenkin puhunut. Rakastan valoa kuin hullu puuroa (mikä ihmeen sanonta tuokin on). Tuntuu, että aikaa riittää loputtomiin ja ratsastamaankin voi mennä vaikka yöllä! Okei, no ei ehkä ihan. Kesäillat on niitä täydellisimpiä. Oon nyt ihan uppoutunut tähän kesäfiilistelyyn, rakennan jo mökkisoittolistaani ja suunnittelen, mitä kaikkea teen hevosten kanssa kunhan vain lämpö alkaa meitä helliä. Esim. menen laitumelle ja hyppään hevosen selkään chillaamaan. Heh.
  Kesällä on muuten ihan ääretön määrä erilaisia hevostapahtumia! Tarkoitus olisi mennä tottakai katsomaan islanninhevosten SM:t, suomenratsujen kuninkaalliset ja kaikkia muita mahdollisia joita eteen tulee. Parasta!

P.S. Oon varmasti unohtanut kertoa, mutta jos kaikki menee hyvin, on meidänkin tallilla kesän alussa kaksi pitkäkoipista silkkiturpaa... Hihih. Tosiaan, varsauutisia. Kerron näistä sitten erikseen erillisessä postauksessa - saatte kuulla vähän mahdollisia väriyhdistelmiä ja muita kutkuttavia asioita ;) Nyt jätän teidät haikailemaan kesää ja miettimään vaikka mahdollisia kesäsuunnitelmia! 

Onko teillä kesäsuunnitelmia, hevosiin liittyen tai ilman hevosta?