Hiljaa kiitän ja kättä puristan

Kiitos Rölli. Kiitos menneestä, onnea tulevaan. Kiitos kaikesta mitä minulle opetit. Kiitos ennen kaikkea siitä, että valoit minuun uskoa ja rohkeutta omaan tekemiseeni. Olet pieni, mutta sitäkin pippurisempi pikku ruuna. Kuitenkin niin paljon kuin mahtuu sinuun temperamenttia, mahtuu sinuun myös kilttiä luonnetta.

Rölli siis lähti uuteen kotiinsa tiistaina. Niin haikeaa kuin se itselleni onkin, en voisi olla onnellisempi siitä, millaisen kodin Rölli uudessa paikassaan saa. Tiedän, että sitä tullaan rakastamaan siellä paljon. Hienoa on myös se, ettei poika ole kovin kaukana. Ei siis tarvitse luopua hepasta aivan täysin. Uudessa paikassa kuuluu olevan myös pitkiä maastoreittejä - parasta!

Mitään sen kummempaa dramatiikkaa ei Röllin myymisen liity. Se ei kuitenkaan koskaan ollut omassa omistuksessani, ja näin hevoskasvatusta lähellä seuranneena tiedän, että kasvateistaan on joskus myös luovuttava. Niin haikealta kuin se tuntuisikin. Rölli on hieno hevonen, nyt oli hänen vuoronsa jatkaa matkaa ja tuottaa iloa toisille.

Röllin kanssa meille syntyi selvästi yhteinen kieli, josta olen kiitollinen. Side hevoseen, olkoon se oma tai jonkun toisen, on jotain erityislaatuista ja hienoa. Sitä ei missään muussa muodossa pääse koskaan kokemaan. Eikä sitä voi myöskään ymmärtää jos ei ole hevosihmisiä. 

Ja kuten jo sanoin, onneksi poika pysyttelee meidän kunnan rajojen sisäpuolella. Ei tarvitse pelätä, ettei koskaan enää pääsisi sitä katsomaan tai kuulumisia kyselemään. Ja hei, aion taatusti myös hypätä takaisin Röllin selkään jos (ja kun) se mahdollisuus minulle vielä suodaan. Hehheh, varokaa vain.

Kaunis pieni hevoseni. Tämä ei ollut tässä, näemme vielä.

On olemassa enää vain kaksi vuodenaikaa

Eräänä sumuisena iltapäivänä (näkyvyys oli oikeasti siis jotain viisi metriä) liukastelimme minä liukastelin ystäväni ja tämän ponin kanssa kohti kenttää. Siinä tulimme pohtineeksi asiaa nimeltä maneesi. Millaista olisi olla maneesitallilla? Mitä luksusta se olisikaan.

Mielikuvissamme maneesitallin ratsastajilla on aina klipatut, kiiltävän rautiaat puoliveriset alla, punaiset pitkähihaiset yllä ja kiiltävät kannukset jotka harjoitusravin tahdissa soljuvat kevyesti hevosen kylkiin. On valkoiset pintelit ja karvareunaiset putsit, juuri pesusta tullut satulahuopa sekä hepan kankkujen peittona enkkuviltti. Myös muut villaviltit sallittakoon.

  

Ratsastaja istuu hyvässä ryhdissä loisteputkilamppujen alla, vatsalihakset pysyvät napakasti sisään vedettyinä, pää lepää rennosti selkärangan jatkeena ja kädet ovat pehmeän joustavat sormien pidellessä kankiohjia. Hevonen liikkuu eteenpäinpyrkivästi, miellyttävästi ja sulavasti. Ei yhtään pukkia - tai ehkä hallittu ilopukki irrottavan laukkapyrähdyksen lopuksi - vaan selkää venyttävää ravia, jossa ratsastaja ei koskaan kevennä liian isosti. Hevonen ja ratsastaja näyttävät suorastaan sulautuvan maneesin kaikuvaan ilmapiiriin kuin olisivat aina siellä olleet. (todennäköisesti ovatkin)

Kuva täältä 

Ja sitten olemme me - ulkoratsastajat, olosuhteiden uhrit ja raivoisat taistelijat. Ennen tallille lähtöä vilkaistaan eteisen seinässä olevaan lämpömittariin ja päätetään, laitetaanko päälle toppatakki vai pilkkihaalari. Hevosta ei auta klipata talvisin sillä, noh, jäätymiskuolema uhkaa nakupollea. Tosin eivät nykyajan talvet juuri pakkasta näe, joten ehkä karvanpoistokonettakin voi hevoselle näyttää jos tullaan kinkkisen hevonen ei kuiva millään -tilanteen eteen. 

Kun pakkanen ei uhkaa nelijalkaisen ystävän selkään hyppäämistä, sen tekevät joko jää, lumi tai niiden kahden puute taikka liiallinen määrä. Joista nykyajan talvet ovat useimmiten jäisiä ja vähälumisia. Huonoimmalla onnella ensimmäisenä päivänä on satanut lunta, seuraavana päivänä vettä ja kolmantena pakastanut. Neljäntenä päivänä ratsastushetki on enää toiveajattelua. Meillä ei ole enää kesää tai talvea ja niiden mukanaan tuomia helteisiä käyntilenkkejä metsän viileydessä tai umpihankilaukkoja kirpeässä pakkassäässä. Oih, olisipa. On enää kevät ja syksy, loska ja jää, vesisade ja pimeys.

"Ai mikä lumimyrsky? En mä vaan huomaa." (c)

"Tavallisilla" hevosilla on askellajeissa yleensä vain kolme vaihtoehtoa, joista on helppo valita ja hevonenkin pystyy yleensä nopeasti sopeuttamaan askeleensa siihen askellajiin mitä kulloinkin mennään - pohjasta riippumatta. Mutta islanninhevonen. Kun pohja on huono, ei vain pääse etenemään puhtaassa ja hyvätahtisessa töltissä, vaan meno on mitä tahansa ravin, nopean käynnin ja tasajalkahyppelyn välimaastosta. Siitä sitten vain kisoihin.

Oi Suomen talvi, minkä oletkaan meille tehnyt!

P.S. Kertokaa nyt te muutkin millaset meiningit teillä on sielläpäin ratsastaa? Koetteko autuaita hetkiä maneeseissa vai pusketteko läpi tuulen ja tuiskun pelloilla?

P.P.S. Mitä tapahtui loppupostauksen fonttikoolle? Hyvä kysymys.

Järeät keinot käyttöön (ja tuloksena kauniita kuvia)

A vot, nyt minäkin sitten sen tein. Ostin uuden putken hevoskuvausta varten. Ei se ole mikään pro eikä mitenkään kalliskaan (varmaan markkinoiden halvin itseasiassa). Enhän ole itsekään mikään pro tai kallis, haluan vain hyvännäköisiä kuvia, jos ei itseni osalta niin ainakin hevosen. Ajaa kuitenkin asiansa, ainakin on ajanut tämän vajaan kuukauden kun olen sitä saanut hyppysissäni pidellä. Kop kop, hajoaa vielä seuraavan kerran kun ryömin laitumelle aitojen ali kuvaamaan hevosten ”luonnollista laumakäyttäytymistä” eli ottamaan kaksisataa kuvaa joista kahdessa hevonen sekä tausta näyttävät hyvältä.

Pakkohan se oli ostaa parempaa kuvausvälineistöä. Eihän sitä enää erkkikään kestänyt, että kuvissa ratsukko on sumea ja tausta terävä – hyvällä onnella, huonolla onnella mikään ei erottunut mistään. Mutta nyt on sitten kamera, putki ja ratsastaja. Jos vain saisi vielä jostain hovikuvaajan. Sarjassamme kotitallin huonoja puolia.

Tähän postaukseen ujutankin sitten pitkästä aikaa kuvia minusta ja Inkusta – ratsukkona. Kerrankin. Olen vasta hiljattain aloittanut Inkun treenaamisen takaisin kuntoon ja menokin on vielä sen näköistä. Pian minulla kuitenkin on aikaa panostaa täysillä Inkkuun, mutta se jääköön seuraavaan postauksen aiheeksi. Tällä kertaa kuvia. Luonnollisia, hyvin rajattuja ja - noh, ei niistä sen enempää. Katselkaa itse.

Kun ratsastaja on vino

Vinoudesta on tosiaan muodostunut meillä aivan järisyttävän suuri ongelma. Huomaan itsekin muutoksen tapahtuneen ihan tässä kevyen vuoden sisään. Oikea olkapääni työntyy eteen - siis jokaisessa askellajissa, jokaisessa siirtymässä, jokaisessa tehtävässä. Viime valmennuksessa, joka oli siis juuri ennen lakkiaisiani, sain kuulla miten äärettömän vino hevonen Rölli on ja kuinka vinoksi sen on tehnyt vieläkin vinompi ratsastaja (eli siis allekirjoittanut itse). En ollut tajunnut ongelman suuruutta ennen kuin nyt. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Huh huh. Voin kertoa, että oli melkein itku lähellä - niin hammasta purren ja väkisin yritin saada oikeaa olkapäätäni taakse ja kääntää vartaloani takaisin neutraaliin linjaan. Vaan ei. Kun ihminen on pitkien ja staattisten olotilojen kautta johonkin asentoon oppinut, on siitä vaikea lähteä rimpuilemaan irti. Siispä siellä minä selässä törötin, itse menossa kokoajan sisäkaarteen suuntaan ja hevosparka puskemassa ulkolapa edellä jokaiseen kulmaan.

Oli meillä satunnaisia hyviäkin pätkiä - onneksi. Kaulan venytys toimi ajoittain (sillä hyvällä puolella) ja sain jopa pollen taipumaan nätisti raviympyrällä, rennosti. Mutta ääh. Se tosiaan ärsyttää, kun tietää, että hevonen osaisi ja hevonen menisi mutta kun itse on "pilannut" kaiken rytyyttämällä menemään ihan rauhassa toinen olkapää edellä.

Huomatkaa, miten kaula ei taivu (eikä muuten taivu takamuskaan). Minä pönötän selässä, eri heppa alla.

Huomasin muuten ollessani valmennuksen jälkeisenä lauantaina maastossa vaelluksella, että hevonen sielläkin meni allani koko ajan hieman vinossa. Syyllinen olin minä, siitä olen varma, sillä kyseessä oli pitkäkaulainen ja nuori puoliveritamma, joka oli muuten todella herkkä ratsastaa. Ja kun ratsastaja siellä selässä kekkuloi miten sattuu, ei ole ihmekään, että hevonen ei toimi niin kuin pitäisi.

No nyt ongelma on ainakin tiedostettu (oikein huomaan, miten oikeassa hartiassa on alkanut tuntua kipua, esimerkiksi nyt kun kirjoitan tätä) ja sitä kautta on kai minunkin helpompi yrittää lähteä asiaa korjaamaan. Hieroja? Jäsenkorjaus? Pilates? Jooga? Kokeilen kaikkea, eihän siitä mitään tule jos jokaikinen hevonen jolla menen liikkuu eri suuntaan kuin ratsastajansa.

Onko teillä mitään vinouksia? Ongelmakohtia oman kropan kanssa, jotka vaikuttaa ratsastamiseen?

Ollakseni rehellinen

Pitkä hiljaisuus on varmasti teille tuntunut ikuisuudelta (ja osittain kyllä niin minullekin), mutta siihen on ollut syynsä. En olisi ikinä uskonut, että koulu voi stressata niin paljon kuin viime aikoina. En jaksanut edes avata läppäriä, saati, että olisin kirjoittanut postauksia, niin paljon kuin kirjoittamisesta nautinkin. Istuin kemian kertauskirja edessäni ja mietin, miten hitossa ajattelin voivani ikinä saada siitä eximian. (Ja jep, alustavien perusteella arvosanani edustaa tosiaan enemmän A:ta kuin L:ää)

We are back in business ja better than ever!

  Nyt vihdoin olen saanut koulun alta pois - lopullisesti. (Ainakin vähintään ensi syksyyn asti...) Kaiken kattavien stressisairastumisten jälkeen olen oikeasti vasta nyt pystynyt keskittymään kaikkeen paljon täydemmällä teholla. Väitän että lukio osaa olla rankkaa ja väitän myös olevani ihminen, joka stressaa paljon ja yrittää kompensoida alisuorittamistaan itsensä piiskaamisella, jolloin kaikki kaatuukin yllättäen päälle. Sama pätee myös ratsastukseen, niin surullinen kuin siitä asiasta olenkin. En ole ikinä pitänyt itseäni mitenkään erityisen suorittajaluonteena, mutta näköjään olenkin - ainakin jonkinasteinen. Meditaatio ja hathajooga, olen tulossa luoksenne. Kohti parempaa stressinhallintaa.

  Hassua muuten, että nyt kun kirjoituksista on kulunut aikaa, alkaa jossittelu. Kuinka olisin voinut lukea paremmin, enemmän ja panostaa taas siihen ja siihen enemmän. Ah, kuinka turhaa ajatustyötä. Jos siellä nyt on samassa jamassa olevia lukijoita, niin älkää huoliko - selviätte kyllä, vaikka se vaatisikin flunssakierteen ja tuhat angiinaa keuhkoputken- ja poskiontelontulehduksella ryyditettynä. Noh, vitsi vitsi, mutta tosiaan - ottakaa iisisti. Lukio on oikeasti hauskaa aikaa ja kyllä me aikaamme mieluummin hevosen selässä viettävätkin saamme sieltä lopulta lakit kouraan.

Toivottavasti ei mennyt liikaa avautumiseksi, mutta itse pidän siitä, kun ihmiset tuo itseään blogeissaan "lähemmäs" lukijoitaan ja paljastaa palasia sielustaan. (voiko noin edes sanoa?)

Nähdään taas pian! Tällä kertaa aion avata koneeni iloisemmalla mielellä!