Homma toimii (ajoittain)

Koska lajin helppous viehättää, sunnuntaina 19. helmikuuta pääsin vihdoin pitkästä aikaa valmentajan hellään huomaan. Tällä kertaa ilman omaa hevosta, sillä noh, millähän hevosella minä menisin (Inkun kanssa ei vielä oikein voi hienosäätää mitään, joten parempi mennä toisen tallin pollella). Katsellaan keväällä sitten jos pääsisi Inkunkin kanssa valvovan silmän alle. 

Ja kuten aina kun hyppään hevosen selkään, oli asentoni aavistuksen liian vino, aavistuksen liian takakenossa ja aavistuksen liian jarruttava. Verrattuna viimejoulukuiseen valmennukseen, onnistuin kuitenkin lopulta korjailemaan omaa asentoani - hullua! Enkä ollut niin vino! Huippua! Saako olla ylpeä itsestään? Ihan hiukkasen ja ihan hetken verran vaan. Tämän lajin parissa se todellisuus kyllä palauttaa nopeasti takaisin maanpinnalle. Alamäen jälkeen tulee ylämäki ja niin edelleen.

Silmät kiinni vaan, kyllä se heppa menee! Köh, oikeasti lunta satoi silmiin.

Uljas ratsuni Feikir tölttää kyllä, mutta passitahtisena. Päähäni on iskostunut ajatus siitä, että istutaan satulassa tikkusuorana, jännitetään kroppaa ja "pidetään" se hevonen siinä muodossa. Näin saamme aikaiseksi hyvän töltin - not. Maailmani mullistui sunnuntaina, kun sain ohjeeksi mennä enemmän mukaan hevosen eteenpäinpyrkimykseen, suunnata omaa kroppaa kohti hevosen korvia ja ajatella eteenpäin. Se on mainio fiilis kun huomaa, että hevonen liikkuu omalla moottorilla ja itse pystyy keskittymään selässä hienosäätöön (tai muuhun säätöön). 

Jalan rentous on helppo hoksata, vaikea muistaa ja sitäkin vaikeampi toteuttaa. Lonkasta alaspäin rento ja jäntevä jalka, polvella pitää antaa tilaa eikä jännittää koko jalkaa kun käyttää pohjetta. Yksityiskohtaiset ohjeet auttavat onneksi tähänkin pulmaan. Olen sellainen ihminen, että opin parhaiten mielikuvien ja kuvailun avulla. Jos joku huutaa kentän ulkopuolelta että siirrä jalkaa, niin joo, siirrän kyllä mutta minne, miten, miksi ja mitä sillä saavutetaan. Tärkeitä asioita. Ihmiset ovat niin erilaisia oppijoita - toiselle saattaa hyvinkin riittää lyhyet ja ytimekkäät ohjesanat. Toisin täällä. Valmentajani opetustyyli onneksi sopii minulle kuin nenä päähän.

Näissä allaolevissa kuvissa näette selkeän eron siinä, miten oma asento vaikuttaa hevosen askellajiin. Ylemmässä kuvassa askellus on lateraalinen, vaikka pitäisi mennä tölttiä. Vaan alemmassa kuvassa tapaillaankin jo töltin nelikäyntistä otetta. Ja siis katsokaa - tunsin olevani selässä ihan etukenossa vaikka todellisuudessa istunkin suorassa! Miten? Miten? Uskomatonta.

Homma siis toimi. Pienen hetken ajan tunsin ylpeyden itsestäni lämmittävän sydäntäni. Koska olemme kuitenkin suomalaisia, on paras pitää elämän realiteetit takaraivossa ja muistaa, että onnistuminen on vain pieni pala isompaa kokonaisuutta. Siihen isompaan kokonaisuuteen sitten kuuluvat ne tavalliset ärsyyntymiset, turhautumiset ja pettymykset. Ja kun se onnistuminen sitten tulee, sitä hehkutetaan ääneen vain omassa mielessä ja ulospäin nyökätään hillitysti - kun nyt kerrankin sujui. Huomenna ei kuitenkaan luultavasti enää suju.

Hiljaa kiitän ja kättä puristan

Kiitos Rölli. Kiitos menneestä, onnea tulevaan. Kiitos kaikesta mitä minulle opetit. Kiitos ennen kaikkea siitä, että valoit minuun uskoa ja rohkeutta omaan tekemiseeni. Olet pieni, mutta sitäkin pippurisempi pikku ruuna. Kuitenkin niin paljon kuin mahtuu sinuun temperamenttia, mahtuu sinuun myös kilttiä luonnetta.

Rölli siis lähti uuteen kotiinsa tiistaina. Niin haikeaa kuin se itselleni onkin, en voisi olla onnellisempi siitä, millaisen kodin Rölli uudessa paikassaan saa. Tiedän, että sitä tullaan rakastamaan siellä paljon. Hienoa on myös se, ettei poika ole kovin kaukana. Ei siis tarvitse luopua hepasta aivan täysin. Uudessa paikassa kuuluu olevan myös pitkiä maastoreittejä - parasta!

Mitään sen kummempaa dramatiikkaa ei Röllin myymisen liity. Se ei kuitenkaan koskaan ollut omassa omistuksessani, ja näin hevoskasvatusta lähellä seuranneena tiedän, että kasvateistaan on joskus myös luovuttava. Niin haikealta kuin se tuntuisikin. Rölli on hieno hevonen, nyt oli hänen vuoronsa jatkaa matkaa ja tuottaa iloa toisille.

Röllin kanssa meille syntyi selvästi yhteinen kieli, josta olen kiitollinen. Side hevoseen, olkoon se oma tai jonkun toisen, on jotain erityislaatuista ja hienoa. Sitä ei missään muussa muodossa pääse koskaan kokemaan. Eikä sitä voi myöskään ymmärtää jos ei ole hevosihmisiä. 

Ja kuten jo sanoin, onneksi poika pysyttelee meidän kunnan rajojen sisäpuolella. Ei tarvitse pelätä, ettei koskaan enää pääsisi sitä katsomaan tai kuulumisia kyselemään. Ja hei, aion taatusti myös hypätä takaisin Röllin selkään jos (ja kun) se mahdollisuus minulle vielä suodaan. Hehheh, varokaa vain.

Kaunis pieni hevoseni. Tämä ei ollut tässä, näemme vielä.

On olemassa enää vain kaksi vuodenaikaa

Eräänä sumuisena iltapäivänä (näkyvyys oli oikeasti siis jotain viisi metriä) liukastelimme minä liukastelin ystäväni ja tämän ponin kanssa kohti kenttää. Siinä tulimme pohtineeksi asiaa nimeltä maneesi. Millaista olisi olla maneesitallilla? Mitä luksusta se olisikaan.

Mielikuvissamme maneesitallin ratsastajilla on aina klipatut, kiiltävän rautiaat puoliveriset alla, punaiset pitkähihaiset yllä ja kiiltävät kannukset jotka harjoitusravin tahdissa soljuvat kevyesti hevosen kylkiin. On valkoiset pintelit ja karvareunaiset putsit, juuri pesusta tullut satulahuopa sekä hepan kankkujen peittona enkkuviltti. Myös muut villaviltit sallittakoon.

  

Ratsastaja istuu hyvässä ryhdissä loisteputkilamppujen alla, vatsalihakset pysyvät napakasti sisään vedettyinä, pää lepää rennosti selkärangan jatkeena ja kädet ovat pehmeän joustavat sormien pidellessä kankiohjia. Hevonen liikkuu eteenpäinpyrkivästi, miellyttävästi ja sulavasti. Ei yhtään pukkia - tai ehkä hallittu ilopukki irrottavan laukkapyrähdyksen lopuksi - vaan selkää venyttävää ravia, jossa ratsastaja ei koskaan kevennä liian isosti. Hevonen ja ratsastaja näyttävät suorastaan sulautuvan maneesin kaikuvaan ilmapiiriin kuin olisivat aina siellä olleet. (todennäköisesti ovatkin)

Kuva täältä 

Ja sitten olemme me - ulkoratsastajat, olosuhteiden uhrit ja raivoisat taistelijat. Ennen tallille lähtöä vilkaistaan eteisen seinässä olevaan lämpömittariin ja päätetään, laitetaanko päälle toppatakki vai pilkkihaalari. Hevosta ei auta klipata talvisin sillä, noh, jäätymiskuolema uhkaa nakupollea. Tosin eivät nykyajan talvet juuri pakkasta näe, joten ehkä karvanpoistokonettakin voi hevoselle näyttää jos tullaan kinkkisen hevonen ei kuiva millään -tilanteen eteen. 

Kun pakkanen ei uhkaa nelijalkaisen ystävän selkään hyppäämistä, sen tekevät joko jää, lumi tai niiden kahden puute taikka liiallinen määrä. Joista nykyajan talvet ovat useimmiten jäisiä ja vähälumisia. Huonoimmalla onnella ensimmäisenä päivänä on satanut lunta, seuraavana päivänä vettä ja kolmantena pakastanut. Neljäntenä päivänä ratsastushetki on enää toiveajattelua. Meillä ei ole enää kesää tai talvea ja niiden mukanaan tuomia helteisiä käyntilenkkejä metsän viileydessä tai umpihankilaukkoja kirpeässä pakkassäässä. Oih, olisipa. On enää kevät ja syksy, loska ja jää, vesisade ja pimeys.

"Ai mikä lumimyrsky? En mä vaan huomaa." (c)

"Tavallisilla" hevosilla on askellajeissa yleensä vain kolme vaihtoehtoa, joista on helppo valita ja hevonenkin pystyy yleensä nopeasti sopeuttamaan askeleensa siihen askellajiin mitä kulloinkin mennään - pohjasta riippumatta. Mutta islanninhevonen. Kun pohja on huono, ei vain pääse etenemään puhtaassa ja hyvätahtisessa töltissä, vaan meno on mitä tahansa ravin, nopean käynnin ja tasajalkahyppelyn välimaastosta. Siitä sitten vain kisoihin.

Oi Suomen talvi, minkä oletkaan meille tehnyt!

P.S. Kertokaa nyt te muutkin millaset meiningit teillä on sielläpäin ratsastaa? Koetteko autuaita hetkiä maneeseissa vai pusketteko läpi tuulen ja tuiskun pelloilla?

P.P.S. Mitä tapahtui loppupostauksen fonttikoolle? Hyvä kysymys.

Järeät keinot käyttöön (ja tuloksena kauniita kuvia)

A vot, nyt minäkin sitten sen tein. Ostin uuden putken hevoskuvausta varten. Ei se ole mikään pro eikä mitenkään kalliskaan (varmaan markkinoiden halvin itseasiassa). Enhän ole itsekään mikään pro tai kallis, haluan vain hyvännäköisiä kuvia, jos ei itseni osalta niin ainakin hevosen. Ajaa kuitenkin asiansa, ainakin on ajanut tämän vajaan kuukauden kun olen sitä saanut hyppysissäni pidellä. Kop kop, hajoaa vielä seuraavan kerran kun ryömin laitumelle aitojen ali kuvaamaan hevosten ”luonnollista laumakäyttäytymistä” eli ottamaan kaksisataa kuvaa joista kahdessa hevonen sekä tausta näyttävät hyvältä.

Pakkohan se oli ostaa parempaa kuvausvälineistöä. Eihän sitä enää erkkikään kestänyt, että kuvissa ratsukko on sumea ja tausta terävä – hyvällä onnella, huonolla onnella mikään ei erottunut mistään. Mutta nyt on sitten kamera, putki ja ratsastaja. Jos vain saisi vielä jostain hovikuvaajan. Sarjassamme kotitallin huonoja puolia.

Tähän postaukseen ujutankin sitten pitkästä aikaa kuvia minusta ja Inkusta – ratsukkona. Kerrankin. Olen vasta hiljattain aloittanut Inkun treenaamisen takaisin kuntoon ja menokin on vielä sen näköistä. Pian minulla kuitenkin on aikaa panostaa täysillä Inkkuun, mutta se jääköön seuraavaan postauksen aiheeksi. Tällä kertaa kuvia. Luonnollisia, hyvin rajattuja ja - noh, ei niistä sen enempää. Katselkaa itse.

Kun ratsastaja on vino

Vinoudesta on tosiaan muodostunut meillä aivan järisyttävän suuri ongelma. Huomaan itsekin muutoksen tapahtuneen ihan tässä kevyen vuoden sisään. Oikea olkapääni työntyy eteen - siis jokaisessa askellajissa, jokaisessa siirtymässä, jokaisessa tehtävässä. Viime valmennuksessa, joka oli siis juuri ennen lakkiaisiani, sain kuulla miten äärettömän vino hevonen Rölli on ja kuinka vinoksi sen on tehnyt vieläkin vinompi ratsastaja (eli siis allekirjoittanut itse). En ollut tajunnut ongelman suuruutta ennen kuin nyt. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Huh huh. Voin kertoa, että oli melkein itku lähellä - niin hammasta purren ja väkisin yritin saada oikeaa olkapäätäni taakse ja kääntää vartaloani takaisin neutraaliin linjaan. Vaan ei. Kun ihminen on pitkien ja staattisten olotilojen kautta johonkin asentoon oppinut, on siitä vaikea lähteä rimpuilemaan irti. Siispä siellä minä selässä törötin, itse menossa kokoajan sisäkaarteen suuntaan ja hevosparka puskemassa ulkolapa edellä jokaiseen kulmaan.

Oli meillä satunnaisia hyviäkin pätkiä - onneksi. Kaulan venytys toimi ajoittain (sillä hyvällä puolella) ja sain jopa pollen taipumaan nätisti raviympyrällä, rennosti. Mutta ääh. Se tosiaan ärsyttää, kun tietää, että hevonen osaisi ja hevonen menisi mutta kun itse on "pilannut" kaiken rytyyttämällä menemään ihan rauhassa toinen olkapää edellä.

Huomatkaa, miten kaula ei taivu (eikä muuten taivu takamuskaan). Minä pönötän selässä, eri heppa alla.

Huomasin muuten ollessani valmennuksen jälkeisenä lauantaina maastossa vaelluksella, että hevonen sielläkin meni allani koko ajan hieman vinossa. Syyllinen olin minä, siitä olen varma, sillä kyseessä oli pitkäkaulainen ja nuori puoliveritamma, joka oli muuten todella herkkä ratsastaa. Ja kun ratsastaja siellä selässä kekkuloi miten sattuu, ei ole ihmekään, että hevonen ei toimi niin kuin pitäisi.

No nyt ongelma on ainakin tiedostettu (oikein huomaan, miten oikeassa hartiassa on alkanut tuntua kipua, esimerkiksi nyt kun kirjoitan tätä) ja sitä kautta on kai minunkin helpompi yrittää lähteä asiaa korjaamaan. Hieroja? Jäsenkorjaus? Pilates? Jooga? Kokeilen kaikkea, eihän siitä mitään tule jos jokaikinen hevonen jolla menen liikkuu eri suuntaan kuin ratsastajansa.

Onko teillä mitään vinouksia? Ongelmakohtia oman kropan kanssa, jotka vaikuttaa ratsastamiseen?

Ollakseni rehellinen

Pitkä hiljaisuus on varmasti teille tuntunut ikuisuudelta (ja osittain kyllä niin minullekin), mutta siihen on ollut syynsä. En olisi ikinä uskonut, että koulu voi stressata niin paljon kuin viime aikoina. En jaksanut edes avata läppäriä, saati, että olisin kirjoittanut postauksia, niin paljon kuin kirjoittamisesta nautinkin. Istuin kemian kertauskirja edessäni ja mietin, miten hitossa ajattelin voivani ikinä saada siitä eximian. (Ja jep, alustavien perusteella arvosanani edustaa tosiaan enemmän A:ta kuin L:ää)

We are back in business ja better than ever!

  Nyt vihdoin olen saanut koulun alta pois - lopullisesti. (Ainakin vähintään ensi syksyyn asti...) Kaiken kattavien stressisairastumisten jälkeen olen oikeasti vasta nyt pystynyt keskittymään kaikkeen paljon täydemmällä teholla. Väitän että lukio osaa olla rankkaa ja väitän myös olevani ihminen, joka stressaa paljon ja yrittää kompensoida alisuorittamistaan itsensä piiskaamisella, jolloin kaikki kaatuukin yllättäen päälle. Sama pätee myös ratsastukseen, niin surullinen kuin siitä asiasta olenkin. En ole ikinä pitänyt itseäni mitenkään erityisen suorittajaluonteena, mutta näköjään olenkin - ainakin jonkinasteinen. Meditaatio ja hathajooga, olen tulossa luoksenne. Kohti parempaa stressinhallintaa.

  Hassua muuten, että nyt kun kirjoituksista on kulunut aikaa, alkaa jossittelu. Kuinka olisin voinut lukea paremmin, enemmän ja panostaa taas siihen ja siihen enemmän. Ah, kuinka turhaa ajatustyötä. Jos siellä nyt on samassa jamassa olevia lukijoita, niin älkää huoliko - selviätte kyllä, vaikka se vaatisikin flunssakierteen ja tuhat angiinaa keuhkoputken- ja poskiontelontulehduksella ryyditettynä. Noh, vitsi vitsi, mutta tosiaan - ottakaa iisisti. Lukio on oikeasti hauskaa aikaa ja kyllä me aikaamme mieluummin hevosen selässä viettävätkin saamme sieltä lopulta lakit kouraan.

Toivottavasti ei mennyt liikaa avautumiseksi, mutta itse pidän siitä, kun ihmiset tuo itseään blogeissaan "lähemmäs" lukijoitaan ja paljastaa palasia sielustaan. (voiko noin edes sanoa?)

Nähdään taas pian! Tällä kertaa aion avata koneeni iloisemmalla mielellä!

Postaushaaste: Jos hevoseni osaisi puhua

Mitä tekisikään Rölli jos...

… maastossa tulisi peura vastaan?

"Hei. Hei hei hei. Mikä toi on? MIKÄ TOI ON? Ei se ainakaan hevonen ole? Olga, auta! Vie mut äkkiä pois täältä!"

… saisi yhtäkkiä ravikärryt taaksensa?

"Ah yes, taas nää! Nyt muuten mennään eikä meinata!"

… eläinlääkärin auto kurvaisi tallipihaan?

"Onko se se kiva eläinlääkäri taas?"

… kiukkuisen näköinen ihminen lähestyisi?
"Hyi! Mene pois. Inhottavaa tulla tolla lailla droppaa mun tunnelmaa."

… maastoreissulla joutuisitte jonon hännille?
"Hei come on! Kuka sano et ois muka ok et me ollaan täällä peräpäässä? Enhän mä nyt tiedä mitenkään mitä muut tekee tuolla edessä. Iskee jäätävä FOMO."

… kengittäjä sovittaisi uutta kenkää kavioon?
"Joo. Okei. Mikä tää juttu on? Miksei voida kertoa etukäteen mitä siellä duunataan?"

… kissa loikkaisi yllättäen heinikosta kentälle?
"PUUMA!! Olga pelasta!"

… esteradalla okserin alle olisi piilotettu vesimatto?
"Okseri? Vesimatto? Ain't gonna happen."

… ruoka-aika lähestyisi, mutta iltatallin tekijä olisi myöhässä?
"Uskomatonta. Jättää nyt hevosparka nälkiintymään karsinaansa. Tähän on hevosen elämä tullut - kukaan ei enää välitä."

… satulavyötä kiristettäisiin kiireellä monta reikää kerrallaan?
"Hei! Meikäpoika ei tosiaan kattele tällästä. Lähden pois NYT jos se massun puristelu ei lopu."

… koulutunnilla väistöt kaikkiin ilmansuuntiin alkaisivat ärsyttää?
"Tää oli tässä. Nyt en muuten tee enää yhtään mitään."

… trailerin silta laskettaisiin alas, ja hevosesi pitäisi kavuta kyytiin?
"Ollaanko me menossa valmennukseen? Taas? En vaan oikein millään jaksaisi. Joo, älä selitä, että pääsen muka laitumelle. Kyllä minä teidän metkut tiedän. Nyt ei tasan huvita."

… olisitte maneesissa ratsastamassa, kun lunta alkaa tippua katolta?
"PUUMA!! Auttakaa joku!"

… muut hevoset olisi haettu sisään ja hevosesi olisi jäänyt viimeiseksi?
"Miksi mun kohtalo on jäädä viimeiseksi? Olen pettynyt teihin, ihmiset. Jokaikiseen. Ihan sama vaikka Olga lahjoisi herkuilla. Olen nyt hyvin vihainen."

Tätä oli äärettömän hauska raapustella. Rölli kun on ilmeisesti pieni diiva... Saatan ehkä tehdä vielä tälläisen postauksen Inkusta, jos vain saan hyvää kuvamatskua siihen. Linkkailkaa ihmeessä teidänkin postauksia, jos olette tähän haasteeseen osallistuneet! Näille on mukava nauraa itsekseen täällä. :D

Pieni kullanmuru

Roosa oli kaksitoistaviikkoinen jäädessään orvoksi. Nyt tragediasta on vierähtänyt vähän yli kolme viikkoa ja surun pahin verho on laskeutunut. Pahalta tuntuu yhä, mutta onneksi Roosa on kaikesta huolimatta kauhean reipas, ystävällinen ja kaunis pieni neiti. Vaikka alku oli pienellä kovin surkea, uskomme kaikki siitä kasvavan vielä jonain päivänä hienon hevosen. Vappu oli loistava äiti varsalleen ja ehti menneinä viikkoina jo opettaa Roosalle niin monia, hevosen elämän kannalta tärkeitä asioita. Elämä jatkuu.

Vapun Ilo 2009-2016

" Älä seiso haudallain itkien;
en ole siellä, nuku en.
Jatkan elämääni tuhannessa tuulessa,
olen timantinhohde lumessa.
Olen aurinko, joka kultaa viljaa,
syyssade, joka putoaa hiljaa
Kun heräät aamun hiljaisuuteen,
olen ylitsesi maahan uuteen
matkaavien muuttolintujen lento.
Olen öisten tähtien loiste hento.
Älä seiso hauallain itkien;
en ole siellä - kuollut en.

Kiitos, kun saatoit maailmaan kauneimman muiston, mitä kukaan voi antaa.

Issikoiden SM - sunnuntain kuvakooste

Huh. Näiden kolmen viikon aikana, jotka olen viettänyt "blogihiljaisuudessa", on tapahtunut jos jonkinmoista. Iloa, toki, mutta myös pohjatonta surua. Surusta kerron vähän myöhemmin, mutta haluan aloittaa näillä iloisilla asioilla.

Nimittäin islanninhevosten SM-kisat viikko sitten sunnuntaina! (ja myös perjantaina ja lauantaina) Ajelimme äitini kanssa sunnuntaiaamuna Ypäjälle katselemaan finaaleja ja upeita hevosia. Antaa siis kuvien puhua puolestaan.

Oli aivan ihana katsella upeasti liikkuvia ratsukoita - junnuista sennuihin. Omakin kisakuume alkaa aina palaa, kun käy katselemassa kisoja. Ja kipinä treenaukseen syttyy aina uudelleen. Ehkä pian saan jo aikaiseksi kirjoittaa treenipostauksen. Palataan siis piakkoin asiaan! :)

Sanoja

Vähän taas lisää varsakuvia. Mutta kai näitä nyt voi laittaa, kun varsat on vaan niin pienen hetken tällaisia palleroita. Mikä/mitkä oli teidän lempparikuvat?

P.S. Ihanaa ja turvallista juhannusta kaikille!

Tee, hyvä ihminen, niitä siirtymiä

Ja olen tehnyt niitä siirtymiä. Ja välineurheilija kun olen, niin ostin uudet kumiset putsit, sillä kun pojalle on tullut enemmän lihasmassaa ja ryhti parantunut, niin siinä samalla on myös vauhti kasvanut. Tuloksena ravissa takajalat takoo etujalkoihin ja etukengät on irronneet kaksi kertaa. Hups :D

Mutta tosiaan. Eilen pahimmassa polttiais- ja paarmasateessa lähdin tekemään pientä treeniä tielle, koska kenttä on niin pieni. Ja kuka muka ei haluaisi mennä täysiä pitkällä suoralla? Rölli on jotenkin kauhean rentoutunut ja lähtee nykyään ihan mielellään tekemään töitä. Talven pakkasilla kenttää kiertäessä sai ihan itsekin esittää kysymyksen "miksi hitossa olen täällä" muutamaan kertaan. Kontakti poikaan on siis löytynyt uudelleen ja askel on pidentynyt. Olen aikas iloinen.

Kontakti löytyi siis. Ja kontakti on meillä ollut hakusessa jo hyvän tovin. En tiedostanut sitä ongelmaa pitkään, pitkään aikaan. Mietiskelin vain aina itsekseni, että Rölli vaan juoksee apuja karkuun, ei siinä mitään kummempaa ole. Toissakertainen valmennus ja ihana valmentajani kuitenkin osoitti sen, että hae se kontakti. En saa mitään aikaan sillä, että koitan juosta yhtä matkaa hevoseni kanssa, odottaen, että josko se kohta myötäisi niskasta ja hakisi asentoa jonnekkin muualle kuin sinne kuolaimen alle. Pitää hidastaa ja sanoa vielä lisäksi sille pollelle, että nyt hidastetaan, nyt pysähdytään ja nyt kuunnellaan.

On ollut ilo huomata, miten hienovaraisilla säädöillä hevonen oikeasti toimii. Siinä missä ennen pidin Rölliä säikkynä, enkä siksi halunnut mennä sillä maastoon, en nykyään enää muuta teekään kuin ratsasta pelloilla ja metsäteillä. Askel kasvaa ihan älyttömästi ja kun nostaa omaa kroppaa ylös, parantaa samalla hevosen ryhtiä. Ehkä pojaltakin vielä löytyy sellainen mukavan nätti, ilmava, rullaava töltti. (Okei, se on sillä jo, kunhan minä vain osaisin sen ratsastaa esiin.)

Ja se askeleen pidennys. Se tekee ihmeitä. Muitakin ihmeitä kuin niitä kenkien irtoamisia. Sen huomaa etenkin tuollaisilla ihanilla, pitkillä ja suorilla tien pätkillä, kun antaa reilusti ohjaa ja "päästää irti". Lihas- ja aerobinen kunto kasvaa suorastaan kohisten. Voisinkin muuten ottaa tässä jossain välissä parit ennen ja jälkeen -kuvat Röllistä, sillä itse ainakin huomaan jo tulosta. Lihakset erottuu ja ryhtikin on kasvanut. (Tai sitten se on toiveajatteluja...) 

Niitä siirtymiä siis pitänee tehdä. Käynti - ravi - käynti - ravi - käynti. Ja sama myös töltissä. Niin yksinkertainen harjoitus, mutta silti niin äärettömän tehokas. Sitä vähän yllättyy, kun omalta hepalta löytyykin jarrut ja menovaihde ihan erillisinä ja selkeinä. On hassua myös ajatella, etteikö hyvin pienilläkin muutoksilla tai treeneillä saisi jotain suurta aikaan - päinvastoin - usein ne isoimmat muutokset tapahtuu, kun huomaa tehdä muutoksen johonkin pieneen, mitättömään asiaan. Olen itse todella tyytyväinen tähän kehitykseen, mihin me ollaan jo Röllin kanssa tultu ja tästä on suunta aina vain ylöspäin.

Me kaadutaan... Ei sentään.

Miten teillä suhtaudutaan siirtymiin? Hyvänä treeninä vai välttämättömänä pahana?

Vesinorot kasvoilla ja mutaa saappaissa

Huh, hellettä! On meinaan ollu semmoset hellekelit ainakin täälläpäin että ihan heikompaakin hikoiluttaa. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja hevoset heiluttelevat laiskasti häntiään kärpäsille.

Okei, vähän juksasin. Vettä sataa ilmeisesti nyt kymmenettä päivää kun sain vasta nyt aikaiseksi julkaistua postauksen. Hassusti kävi - luulin, että olin ajastanut tälle viikolle kaksi postausta, mutta en näköjään ollutkaan. Saatte nauttia niistä sitten ensi viikolla. :-)

Sanokaa sitten, kun nää varsakuvat alkaa tulla korvista ulos - ei meinaan löydy enää kamerasta muita kuvia

Ja jos nyt oikeasti puhutaan säästä, niin tuollahan on varsin mainio keli. Puut taittuu kaksinkerroin juurestaan, avonaiset ikkunat paiskautuu milloin kiinni ja milloin auki, vettä tulee vaakatasossa ja hiekkakin voi näemmä muuttua mutavelliksi. Sellaista. Helppoo ja kivaa.

Toisaalta, milloin sitä ihminen muka tuntisi itsensä enemmän eläväksi kuin silloin, kun talsii pitkin laitumen reunoja tarkistamassa kaatuneiden puiden tekemiä vahinkoja? Sadetakin helma tiputtaa kaikki vedet vaaleanpunaisille velourhousuilleni (hyvä väri tallille noin muutenkin), "vedenpitävät" hanskat on kastuneet läpi jo ensimmäisestä ulkoilmakosketuksesta ja irtonaiset hiussuortuvat liimautuvat naamalle. Voiko siinä muka väittää, ettei tuntisi olevansa elossa? 

P.S. Villasukat ja pitkävartiset kumpparit on näinä päivinä pelastavat enkelit.

P.P.S. Sisälle tullessaan voi aina keittää ihanat lämpimät kaakaot ja kietoutua vilttiin, nam.

Hepat muuten tykkää. Paitsi Rölli. Minusta vähän tuntuu, että se poika on tehty sokerista, sillä nyt kun oon menny hakemaan sitä kaatosateessa laitumelta, niin se vaan töröttää portin lähellä pää riipuksissa elämään luovuttaneen näköisenä. Jännä juttu. 

Tammat on sitten vähän eri maasta - yksi päivä jylisi ukkonen ja tosiaan ne pienimmät puut taittui tuulessa kaksinkerroin, mutta Inkku ei mammansa kanssa olisi tullut millään sisälle. Sain taas talsia litimärkänä keskelle laidunta, ennen kuin suostuivat hitaasti alkaa löntystellä sisätiloja kohti. 

Varmaan joku nyt ajattelee, että meikäkin on tehty sokerista, kun sanon näin; enpä ole hevosen selkään näillä keleillä hypännyt ollenkaan. Pieni sade ei haittaa, parantaa vaan suoritusta kun ei ole kaikenmaailman hyppiäisiä ja polttiaisia häiritsemästä. Mutta tuonne säähän ei ihan heti kehtaa lähteä. Jäädään ratsuinemme vielä kaatuvan puun alle tai sitten maailman hirvein sadetakin lieve lehahtaa tuulessa. Ehkä olen vähän ylireagoija, mutta en nyt ihan ehdoin tahdoin halua mennä hevostani tai itseäni loukkaamaan. Varsinkaan, kun Rölli ei ole ihan siitä pommi voi räjähtää vieressäni enkä pelästy -päästä olevia hevosia.

Onko teillä ollut mitään ongelmia tän myrskysään kanssa? Mikä on ollut teidän heppojen reaktio huonoon keliin?